Lukion uskontotunnilla minä katselen pöytäni takaa oppilaitteni kasvoja. Silmissä nuoren ihmisen luottamusta, uteliaisuutta, elämän iloa. Takapulpetin tytön kasvot avaavat ikkunan menneeseen. Nukahdan pöydän taakse muistoihini. Miten nuoren rippikouluikäisen tytön – hänen äitinsä – kasvot piirtyivät yhä mieleeni.
Istumme Lieksan herättäjäjuhlien nuortenillassa, vanhan kirkon puiston puiden alla. Koko talven olimme ikäiseni serkun kanssa jostakin kummasta päähänpistosta ahmineet heränneitten historiaa. Lukeneet erämaan profeetat, kareksen historiat, rosendahlit, haaviot. Ehkäpä protestoidaksemme seurakuntanuorten viidesläistä puhtautta tai kappalaisemme postillan lukua. Sinne me sitten matkasimme sata ampeerisella datsunilla Lieksan juhlille. Takapenkille pyysin isosryhmäni kaksi rippikoulutyttöä naapurikylästä. Se oli meidän eldoradomme. Matkamme tuntemattomuuteen. Tiellä, jolta ei ole palattu kotiin.
Siellä istuimme Lieksan hautausmaalla körttikansan keskellä puisilla penkeillä. Imimme sieluumme Siionin virsien niekut, tumman kansan nöyrät äänenpainot, huivipäisten mummojen uurteiset kasvot, Aholansaaren nuorten elämänmyönteisen vimman. Ensimmäisen kerran ymmärsin että Hyvän Jumalamme edessä saa olla ilman vaatimusta, omaa uskoa, pyhyyttä, hyvyyttä. Että minutkin luetaan joukkoon vaikka olen kaikkea vailla, vajaa, kaikille kelpaamaton. Vanhan heränneen kansan lämmin sana ja Siionin nöyrä poljento osuivat kohden.
Siellä me istuimme selkä selkää vasten kirkkopuistossa puun alla. Sisällä rinnassa jossakin läikähti ihastus. Kämmen etsi kämmentä, selkä kuumotti toista vasten. Sen muistaa iho iäti. Eihän siitä mitään tullut. Ei tästä elämästäkään, eikä uskosta. Kaikki on yhtä vajaata edelleenkin. Yhä istun siellä hautapaaden takana samaa seurapuhetta kuunnelleen. Tunnen selän selkääni vasten kirkkopuiston hämärässä.
Mutta jonnekin sieluun jäi ajatus, tunne olla hyväksytty, rakastettu. Emme tule koskaan valmiiksi. Uskomme ei riitä kenellekään. Tämän seuraliikkeemmekin elämää arvostellaan, moititaan, puukkoa lyödään selkään. Tässä me kuitenkin istumme selät vastakkain tai katsellen toistemme kasvoja. Hyvä Jumala ei vaadi valmista rakkautta. Keskeneräinen kelpaa. Hän pitää porttia raollaan viimeistäkin kulkijaa varten.
Seuraavan suven tullessa hautaan isäni. Peltotöiden keskellä ostan arkun. Lehteen laitan kuolinilmoituksen. Siihen sanat: ”Tiedän Lunastajani elävän. Ja viimeisenä Hän on seisova multieni päällä”. Sen teen hullun uskalluksen varassa. Olinhan sen kuullut seurapenkissä – Lieksan hautausmaan laidalla. Herättäjäjuhlilla 1978.
Nuori Yty -lehti, 2/2014. Kolumni, Ilpo Saarelainen