Pyhää arkea

Kävelen perhetuttuni pikkutytön kanssa puistoon. Tyttö on halunnut lähteä keinumaan.
Itselläni on takana päivä täynnä busseista myöhästelyä, kiirettä ja päänsärkyä, ja takaraivossa painaa viimeistelemätön äidinkielen essee ja liian lyhyet yöunet. Minulla on kylmä ja tuulinen Pispalan puisto ei ole ensimmäinen paikka, jossa haluaisin juuri nyt olla. Saatan tytön kädestä pitäen keinulle ja nostan hänet istumaan. ”Anna vauhtia!” tyttö hihkaisee ja työnnän keinun liikkeelle. Jo ensimmäisellä keinahduksella tytön suusta purkautuu riemukas nauru. Takaisinkeinahduksella nauru hiljenee. Anna lisää vauhtia ja jälleen eteenpäin kiitäessään tyttö kikattaa. Ja on hiljaa tullessaan taaksepäin. Kolmatta kertaa vauhtia antaessani en voi olla yhtymättä pikkutytön iloiseen nauruun – vaikka en tiedäkään täysin mille nauran.
Lue lisää…

Ihmettelen tässä

Minä kerron Angela-nimisestä amerikkalaisesta pikkutytöstä, ikää semmoiset viisi vuotta ja munuaissairaus päällä. Semmoinen tauti että tarvittiin uutta elintä, jos tytön aikoi pitää hengissä, mutta kun munuaisista on pulaa niin olisi pitänyt mennä sairaalan jonotuslistalle ja odottaa siellä kaksi vuotta ja sinä aikana voi lapsi jo kuolla. Oli siinä muutakin harmia siinä perheessä. Oltiin köyhiä, ja Amerikassa sairaalaan pääsemiseen tarvittiin paljon rahaa, se oli toisella tavoin kuin Suomessa.

Lue lisää…