Pääkirjoitus: Häpeänpurkutalkoot

Koulun liikuntasalissa välkkyivät diskovalot ja kaiuttimista pauhasi Duran Duran. Olin ujostellut tanssilattialle menemistä, mutta touhu näytti siistiltä ja tytöt ihanilta. Sitten rävähti soimaan Hanoi Rocksin versio Up Around the Bendistä, ja kirmasin muiden mukana tanssimaan. Muutamien veivausten jälkeen ihmettelin luokkamme poikien runsasta määrää ympärilläni, mutta sitten tajusin että he olivat kerääntyneet matkimaan tanssimistani. Varmaan se näyttikin aika pöljältä, koska se oli minulle ensimmäinen kerta. Mutta sen verran nolostuin, että olihan se vähällä jäädä myös viimeiseksi.
Omaan kouluaikaani 1980-luvulla hävettiin vaikka mitä. Ensisijaisesti hävettiin vanhempia, koska ne eivät tajunneet mistään mitään. Ylipäänsä hävettiin kaikkea vanhanaikaista, eli yli vuoden vanhaa. Sitten hävettiin finnejä, silmälaseja, verkkareita, äänenmurrosta, villasukkia, mummopyöriä ja omaa ääntä kielistudiossa. Häpeä oli herkässä.
Ennen oli erilaista. Tieto, ymmärrys ja suvaitsevaisuus on noista ajoista lisääntynyt. Erilainen saa olla. Vanhemmista ollaan ylpeitä, vaikka ne ovatkin vähän pihalla. On okei hankkia vaatteet kirpparilta ja kierrättää itselleen oma tyylinsä. Usein nuoren ihmisen noloilu liittyykin juuri ulkonäköön tai omaan kehoon.
Kuvaan perustuvan somen tuomia ulkonäköpaineita ei käy kiistäminen. Hyvä puoli taas on se, että itselle on opittu sen myötä ehkä nauramaan herkemmin. Ja kun kauneus- ja komeusmanipulointi menee somessa riittävän överiksi, palaa luomuihminen varmasti taas sille kuuluvaan arvoonsa.
Häpeässä on varsin vähän hyvää, eikä meidän pidä sitä kenenkään osalle lisätä. Vaikka oikeastaan olemme aika huonoja häpeämään. Häpeämme nimittäin helposti vääriä asioita, sellaisia joissa ei oikeasti ole mitään hävettävää. Kuten sitä, miltä näytämme tänään peilissä. Jos jotain tarvitsee oikeasti hävetä, se on enemminkin sitä kuinka toimimme toisia ihmisiä ja varsinkin itseämme heikompia kohtaan.
Olemme hyviä hokemaan nuorisotyön tunnusta “Sinä riität, sinä kelpaat, sinä et ole yksin”. Sitten seuraakin se vaikeampi osuus: tehdä siitä totta käytännössä. Teot vasta kertovat, onko sanoissa voimaa. Meidän kaikkien yhteinen velvollisuus on osallistua häpeänpurkutalkoisiin edes yrittämällä elää tämä tunnuslause todeksi. Hyvä yrityskin voi pelastaa toisen ihmisen päivän, joskus enemmänkin.
Mika Nuorva, päätoimittaja
Nuori Yty -lehti 2/2017

 

Instagram did not return a 200.

Seuraa!