Olen toukokuisena viikonloppuna katsomassa helsinkiläisellä koe-eläintilalla tapahtumaa, jossa tilan lehmät päästetään yhtäaikaa pitkän ja pimeän talven jälkeen kesälaitumelle. Lehmille on tehty aidattu kuja, jota pitkin niiden oli turvallista kirmata kesän rientoihin. Tuhannet ihmiset ovat kerääntyneet kujan varteen odottamaan hetkeä, jolloin navetan ovet avataan ja lehmien odotettu vapaus koittaa. Asettaudun kamerani kanssa parhaalle kuvauspaikalle väkijoukon eteen odottamaan. Yhtäkkiä ovet avautuvat, ilman täyttää lehmien ammunta ja ihmisten ihastuneet huokaukset. Lehmät ryntäävät ovesta ulos, päät heiluvat ja kuola valuu. Eläimet juoksevat kujaa pitkin uskoen, että jossain tuolla on ihana vihreä pelto, onnen ja autuuden kehto, paratiisi. Yritän ottaa kuvan, mutta liikutun hetkestä, tunnen vapauden tunteen, iloitsen kaikesta mitä näen. Tilannetta ei voi ikuistaa.
Muistan usealta kesältä vastaavan tilanteen. Seison herättäjäjuhlien aattoiltana nuorisotyön kojulla myyntipöytien ja talkoolaislistojen takana. Kaikki on valmista, juhlat voivat alkaa, vain talkoolaiset ja juhlavieraat puuttuvat. Ja sitten yhtäkkiä kentän laidasta alkaa kuulua meteliä, kun lauma nuoria ihmisiä ryntää kohti kojua. Sieltä he vihdoin juoksevat pitkin juhlakenttää tietäen, että jossain tuolla on ihana vihreä nurmi, onnen ja autuuden kehto, paratiisi. Siinä he hyppivät ja halaavat toisiaan, sylit avoinna heinäkuun helteessä. Talkoolaislistat täyttyvät hetkessä nimistä, epämääräisistä viivoista, nuolista ja sydämistä nimien välissä. Juhlatorin laidassa pääsee ilmoille pidättämättömät riemunkiljahdukset tunnekuohun saadessa vallan. Yritän ottaa kuvan, liikutun hetkestä, tunnen vapauden tunteen, nuoruuden kesän, onnen ja kaipauksen, yöttömän yön, naurun ja ihastuksen. En pysty ottamaan kuvaa, katson ja hymyilen. Tilannetta ei voi ikuistaa.
Antti Rintala
Päätoimittaja