Kolumni: Ota laiha poika lissää pullaa!

Varhaisessa murrosiässä ihailin Batmania, Teräsmiestä ja Hämähäkkimiestä, kuten monet pojat silloin. Piirtelin sankarihahmoja lehtiööni, ja yritin opetella etenkin mahtavien lihasten varjostukset niin että ne pääsivät oikeuksiinsa. Näin Conan Barbaarin elokuvajulisteen, ja pian kaverin vanhempien ihmeelliseltä videolaitteelta Terminatorin. Pyysin joululahjaksi käsipainot. Soutelin pitkiä lenkkejä painavalla puuveneellä ja yritin syödä paljon. Peilin edessä jännitin käsivarttani ja yritin saada hauiksesta verisuonia pullistumaan. Tuntui että kaikilla kavereilla on isompi haba kuin minulla.
Ota laiha poika lissää pullaa. Syö nyt reippaasti kun oot niin laiha. Mikset ota jälkiruokaa kun sinulla näyttää olevan varaa.
Yritin tehdä työtä käskettyä ruoka- ja kahvipöydissä, mutta ei se auttanut. Armeijassa 3300 kilokaloria sekä vähintään kaksi munkkia päivässä. Hyvä on, totesin painoni olevan ilmeisesti matemaattinen vakio, kaiketi geeneistä tai mistä lie johtuen.
Näitä, yleensä vanhempien ihmisten kuittailuja, tuli kuultua aika paljon. Niihin tottui, en sairastunut enkä masentunut niistä, mutta ikävältä se joka kerta tuntui. Teki mieli kysyä, että jos olisin vastaavasti ylipainoinen, niin sanoisitko silmiin katsoen että älä sinä lihava poika ota enempää pullaa. Joskus taisin niin kysyäkin. Kerran, eräässä työpaikassa aloittaessani, sain tervetuliaisiksi aika suuren yleisön edessä minulle aivan liian ison hupparin ja paketin lenkkimakkaraa. Eihän siinä auttanut kuin hymyillä tosi hauskalle läpälle. Kävi vain mielessä, että jos olisin ollut isompi ihminen, olisinko saanut liian pienen paidan ja lenkkikengät.
Tuskin laihaa kroppaani kommentoineet ihmiset tarkoittivat kovin pahaa, ehkä jopa hyvääkin, mutta onnettoman kömpelösti ja Batman-fanin akilleen kantapäätä kipeästi viiltäen. Osalle heistä on ehkä vielä opetettu, että hyvän emännän tunnistaa siitä miten hyvin se osaa lihottaa isäntää. Ei siitä niin kauaa ole. Tai ehkä he itse ovat kuulleet läskivitsikuiskutuksia kansakoulun käytävillä. Minäkin olen varmaan jotain homotellut ala-asteella. Homo oli silloin virallisen tautiluokituksen mukaan sairas, kuten joku aikuinen saattoi sittemmin kysyttäessä irvistäen vastata. Tai ruotsalainen, kuten isot pojat räkättäen nauroivat vitsejään. Kumpikin selitys jäi lapselta tajuamatta, joten eniten homo oli vaan kovien jätkien käyttämä huutelusana.
Olemme nyt sivistyneempiä kuin kolme-neljä vuosikymmentä sitten. Kiusatuksi tuleminen ei ole enää itsestäänselvästi lapsuuteen ja nuoruuteen kuuluva (sopivasti vain karaiseva) ilmiö, vaan sille ajetaan nollatoleranssia. Erilaisuuden ymmärtäminen, hyväksyminen ja kunnioittaminen on lisäänynyt. Toisaalta, samaan aikaan kauneusihanteilla sukupuoliin katsomatta tehdään enemmän bisnestä kuin koskaan tähän asti. Treenaa. Pudota. Kevennä. Satsaa hyvinvointiin. Älä syö. Syö. Voit hyvin ja tasapainoisesti, kunhan vain pieksät itseäsi tarpeeksi salilla merkkivaatteissa. Tulee mieleen että nytkö sitä keski-ikäisenä pitäisikin sitten näyttää jäntevältä laihalta pojalta, vaikka on juuri saanut hirmu vaivalla edes keskivartalonsa kasvatettua ikäisilleen keskivertoon kuosiin.
Kyllä nuoret tietävät, ettei ihmisen iho oikeasti näytä muoviseksi fotoshopatulta. Ja kyllä minä tiesin että Iso-Arska söi anabolisia steroideja. Ja että sarjakuvabatmanilla oli paljon isommat lihakset kuin sitä teeveessä esittäneellä näyttelijällä. Suurin osa ihmisistä kyllä edelleen erottaa fiktion oikeasta elämästä.
Tärkeintä on se, että tuntee kelpaavansa itselleen ja läheisilleen. Tieto ei välttämättä riitä. Se voi olla pienestä kiinni. Minun ei käynyt kuinkaan, kun selvisin pelkällä mielipahalla, ja sain vastapainoksi kokea myös hyväksyntää. Kaikki eivät saa. Eivätkä selviä.
Ihminen oppii kaikenlaista, halutessaan myös sanomaan toiselle jotakin hyvää ja rohkaisevaa.
Kultainen sääntö ei ole klisee, vaan viisaus.
Mika Nuorva
nuorisosihteeri
Instagram did not return a 200.

Seuraa!