Olennaista on oivaltaa, että sinä et ole yksin

Joh. 4:5-26. Matkallaan Jeesus tuli Sykar-nimiseen Samarian kaupunkiin. Sen lähellä oli maa-alue, jonka Jaakob oli antanut pojalleen Joosefille, ja siellä oli Jaakobin kaivo. Matkasta uupuneena Jeesus istahti kaivolle. Oli keskipäivä, noin kuudes tunti.
Eräs samarialainen nainen tuli noutamaan vettä, ja Jeesus sanoi hänelle: ”Anna minun juoda astiastasi.” Opetuslapset olivat menneet kaupunkiin ostamaan ruokaa. Samarialaisnainen sanoi: ”Sinähän olet juutalainen, kuinka sinä pyydät juotavaa samarialaiselta naiselta?” Juutalaiset eivät näet ole missään tekemisissä samarialaisten kanssa.
Jeesus sanoi naiselle: ”Jos tietäisit, minkä lahjan Jumala on antanut, ja ymmärtäisit, kuka sinulta pyytää juotavaa, pyytäisit itse häneltä, ja hän antaisi sinulle elävää vettä.” Nainen sanoi: ”Herra, eihän sinulla edes ole astiaa, ja kaivo on syvä. Mistä sinä lähdevettä ottaisit? Et kai sinä ole suurempi kuin isämme Jaakob, jolta olemme saaneet tämän kaivon? Hän joi itse tämän kaivon vettä, ja sitä joivat hänen poikansa ja hänen karjansakin.” Jeesus vastasi hänelle: ”Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.” Nainen sanoi: ”Herra, anna minulle sitä vettä. Silloin minun ei enää tule jano eikä minun tarvitse käydä täällä veden haussa.”
Jeesus sanoi hänelle: ”Mene hakemaan miehesikin tänne.” ”Ei minulla ole miestä”, nainen vastasi. Jeesus sanoi: ”Totta puhuit: ei sinulla ole miestä. Viisi miestä sinulla on ollut, ja se, jonka kanssa nyt elät, ei ole sinun miehesi. Siinä puhuit totta.” Nainen sanoi: ”Herra, minä huomaan, että sinä olet profeetta. Meidän isämme ovat kumartaneet ja rukoilleet Jumalaa tällä vuorella, kun taas te väitätte, että oikea paikka rukoilla on Jerusalemissa.” Jeesus vastasi: ”Usko minua, nainen: tulee aika, jolloin ette rukoile Isää tällä vuorella ettekä Jerusalemissa. Te kumarratte sellaista, mitä ette tunne, mutta me kumarramme häntä, jonka tunnemme, sillä pelastaja nousee juutalaisten keskuudesta. Tulee aika – ja se on jo nyt – jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo. Jumala on henki, ja siksi niiden, jotka häntä rukoilevat, tulee rukoilla hengessä ja totuudessa.”
Nainen sanoi: ”Minä tiedän kyllä, että Messias tulee.” – Messias tarkoittaa Kristusta. – ”Kun hän tulee, hän ilmoittaa meille kaiken.” Jeesus sanoi: ”Minä se olen, minä, joka tässä puhun kanssasi.”

Tämä evankeliumiteksi toi muistoja menneistä. Se vei minut aikaan, jolloin nuori nainen seurasi kuihtuvaa olemustaan peilistä; kasvoja, jotka muuttuivat väsymyksestä ensin kalpeiksi, sitten jo määrittelemättömän värisiksi, yhä tummemmaksi käyviä silmänalusia, nuoria ”bambin silmiä”, jotka muuttuivat kovaa vauhtia Pandan silmiksi, kuten hänellä oli ystävien kesken tapana vitsailla. Vahvin mahdollinen peiteväri oli naisen paras kaveri. Uni ei tullut silmään eikä päivässä ollut hetkeä, jolloin hän olisi kokenut lepoa, rauhaa. Mielen täytti levottomuus, ahdistuneisuus, jolle ei löytynyt nimeä. Ahdistus oli joka päivä niin suurta, että elämässä ei tuntunut olevan mitään mieltä, ei merkitystä tai tarkoitusta.

Päällisin puolin kaikki oli kunnossa. Synkät ajatukset naamioituivat iloisen ja sosiaalisen kuoren alle. Mitä pahemmaksi oma olo kasvoi, sitä kipeämmin piti pinnistellä sosiaalisissa tilanteissa. Oloaan ei saanut eikä voinut näyttää, saati puhua niistä ajatuksista. Se ei tullut edes mieleen vaihtoehtona.

Emme tiedä, mahtoikohan nainen kaivolla olla samanlaisissa mietteissä, siitä ei meillä ole tietoa. Mutta jotakin hänellä oli, sillä hän oli kaivolla yksin keskellä päivää. Ja sitten hän vielä antautui keskustelemaan täysin vieraan miehen kanssa. Tällainen käyttäytyminen ei ollut sen ajan kulttuurissa tavallista. Lisäksi Samaria oli paikka, jonka juutalaiset tavallisesti kiersivät seudun kaukaa, sillä he pitivät samarialaisia pakanoihin verrattavana sekakansana

Jeesus kulki kuitenkin tuon paikan, Samarian maan halki reitillään, sillä se oli lyhin tie. Ja nyt hän lepäsi kaivolla väsyneenä, odottaen, että opetuslapset toisivat jotakin syötävää. Ja kun nainen tulee paikalle, pyytää hän saada juoda tämän astiasta. Kaivo on nimittäin syvä, ainakin 30 metriä pitkä. Pyyntö voi kuulostaa meidän korviimme aivan tavalliselta asialta, mutta tuohon aikaan näin ei kuitenkaan ollut. Ehkä tämä selittää naisen hieman torjuvaa asennetta Jeesuksen pyynnölle. Keskustelu saa kuitenkin käänteen, kun Jeesus pyytää naista hakemaan miehensäkin paikalle. Yhtäkkiä tilanteessa on läsnä jotakin, mikä elämässä on mennyt rikki, jotakin, jonka piti tulla päivän valoon ja nähdyksi. Tapa, jolla Jeesus toteaa asian, sanoo ääneen sen, minkä nainen itsekin tietää.

Muistan, kuinka suuri helpotus lopulta oli, kun paha olo tuli tunnistetuksi. Se, että sain lopulta vähän kannustusta muilta avun hakemiseen siinä vaiheessa, kun en saanut enää lusikallistakaan keittoa alas. Olin toki aluksi täysin vakuuttunut, ettei mikään voisi minua auttaa, en uskonut olevani avun arvoinen. Mutta yllättävää kyllä, minut otettiinkin todesta. Kukaan, kenelle uskalsin vähän raottaa oloani, ei ohittanut minua. Minua katsottiin myötätuntoisesti, paljon myötätuntoisemmin, kuin osasin itse itseäni katsoa. Tästä alkoi pitkä tie, vuosien ja vuosien paranemisprosessi.

Tällaiset kohtaamiset eivät unohdu. Näitä tuli sittemmin lukuisia ja lukuisia lisää. Piti opetella olemaan armollinen ja myötätuntoinen; piti opetella tulemaan näkyväksi. Mutta ensin tarvittiin niitä, jotka näkivät. Niitä, jotka katsoivat myötätuntoisesti, olivat läsnä. Niitä, jotka hiljaisella, hyväksyvällä läsnäololla, ilman tuputtamista tai opastusta ottivat vastaan. Tai jollakin hassulla jutulla piristivät, tai vaikka vain pyysivät mukaan, olivat olemassa. Vanhat tutut virret ja laulut toivat turvaa turvattomassa maailmassa, uutisvirran, yksinäisyyden ja kuulumattomuuden kokemusten keskellä. Oli jotakin, mikä on muuttumatonta alati muuttuvassa maailmassa.

Olisi ollut vaikeaa päästä eteenpäin ilman vahvistavia, pieniäkin hetkiä ja kokemuksia. Näistä lukuisat ihmiset olivat jollakin tavalla kytköksissä seurakuntaan tai kristillisiin järjestöihin. Viime viikolla osallistuin Tampereella kasvatuksen ja nuorisotyön seminaaripäiville. Sain kuulla mielenkiintoisia tutkimustuloksia ja puheenvuoroja kirkon nuorisotyön tilasta ja tulevaisuudesta. Mieleenpainuvimpia ja koskettavimpia olivat sellaiset, joissa joku itse kertoivat kokemuksistaan. Millaista on olla erilaisena kuin muut seurakunnassa. Millaista on, kun ei tiedä, voiko olla täysin oma itsensä, jos paljastaa, ettei ole samanlainen kuin muut, hyväksytäänkö minut, vai pitäisikö mahtua johonkin muottiin tullakseni hyväksytyksi porukassa. Uskon, että meillä on tästä jokaisella paljon kokemuksia ja samaistumispintoja. Minä toivon, että jokainen seurakunta voisi olla turvallinen paikka kaikille. Epäröivä tai itsensä kanssa painiva ei välttämättä uskalla itse ottaa ensimmäistä askelta. Se on meidän tehtävä. Meidän pitää tehdä kirkosta turvallinen kaikille.

Ja tästä pääsemme takaisin naiseen kaivolla. Ajattelen, että me olemme tavalla tai toisella tuo nainen kaivolla. Jokaisella meillä on omat heikkoutemme, salaisuutemme, joita piilottelemme. Mutta paraneminen alkaa siitä, että meidät kohdataan. Muutos voi alkaa tosiasioiden tunnistamisesta ja tunnustamisesta. Ja siinä vastapäätä on Jeesus, itse Jumala. Joka näkee ja puhuttelee suoraan, hyväksyen. Hän, joka itse pyytää naiselta vettä ja asettaa etusijalle ne, jotka ovat jollakin tapaa poljettuja.

Naisen ei tarvitse enää piiloutua, esittää jotakin, mitä hän ei ole. Hänet hyväksyttiin salaisuuksista huolimatta. Nainen poistuu kaivolta helpottuneena ja vapautuneena. Tästä alkaa hänen muutoskertomuksensa. Jeesus ei taaskaan yleisen olettamusten mukaan tuomitse naisen elämää, vaan iloitsee siitä, että nainen puolestaan tunnisti ja ymmärsi todellisen Jumalan kasvot. Olennaista ei ole se, mitä kukin on elämässään tehnyt, tai millainen ollut, vaan olennaista on, että meillä on Jumala. Olennaista on oivaltaa, että sinä et ole yksin.

Jeesus sanoo: “Jumalalla on sinua varten lahja.” Tämä lahja ei ole hetkellinen mielihyvää, sen hetkisen janon sammuttamista, joka vaatii usean kertaan kaivolta ammentamista, vaan merkityksellisyyttä, suhteessa ja dialogissa olemista siihen henkilöön, joka naiselle puhui ja joka puhuu sanassaan meille tänään. Siihen Messiaaseen, joksi Jeesus lopussa tunnustautuu, ja jonka elämän ja ristinkuoleman kautta ajan ja paikan rajat murtuivat. Tämän muutoskertomusten vuoksi kirkko on edelleen olemassa.

Tanja Roihan Saarna Sipoon kirkossa 19.1. 2020, 2. sunnuntai loppiaisesta, Jeesus ilmaisee jumalallisen voimansa.

Instagram did not return a 200.

Seuraa!