Odotatko tuomaria vai Vapahtajaa?

Adventin tapahtumat ovat monelle lapsuudesta tuttuja. Niihin liittyy myös helposti visualisoituvia elementtejä, kuten aasi, palmunoksia ja vaatteita. Tapahtumia kaiken lisäksi kerrataan kahtena eri pyhänä, ja tuttujen laulujen ja virsien avulla.
Olen havainnut, että lapsena kuullut Raamatun kertomukset on tullut kuviteltua joihinkin tuttuihin paikkoihin. Minulle Golgata on aina sijainnut kotikaupungissani Jyväskylässä, Variskukkulalla. Se on pieni mäennyppylä Mäki-Matin ja Kortepohjan alueiden välissä, jossa nyt on jalkapallokentät. Lapsena siellä aina hiihdettiin ja laskettiin mäkeä.
Pietarihan sen sijaan kielsi Jeesuksen meidän mökkirannassa Ähtärissä, jos ette tienneet. Veljeni Tepon mukaan maailman luominen taas on tapahtunut Kortteisen saunan luona, ja Beetlehemin seimi sijaitsi mummulan kaivon vieressä.
Aasilla ratsastamisen muistan tapahtuneen ilman muuta myös Kortepohjassa, kirkon viereisellä pyörätiellä. Ehkä siksi, että lapsena minua vietiin usein Kortepohjan kirkkoon pyhäkouluun. Sieltä en tosin muista varsinaisesti juuri muuta kuin että kun puhuttiin lähetystyöstä, minulla meni sapatti ja safari sekaisin, ja se oli vähän noloa mutta.
Mutta millaista Vapahtajaa kukin meistä odottaa? Kuka sieltä oikein saapuu, kenelle pitää raivata tie? Tihrustan silmillä hämärillä, kuten virrentekijä, mutta en oikein vielä näe enkä erota. Me emme voi nähdä Jumalaa, mutta kovastihan me yritämme. Tähyämme parhaamme mukaan, emmekä silti näe, ainakaan sitä lapsena kuviteltua partaukkoa. Silti moni kuvittelee tuntevansa Jumalan, ja oikeuttaa sillä omat näkemyksensä, vaikkakin Raamatusta voidaan lähes asiasta kuin asiasta löytää myös aivan päinvastaisia tulkintoja.
On siis pakko katsoa laajemmin ympärilleen, eikä vain omiin mielikuviinsa. Voisikohan Jumalan kuva koostua ikään kuin pikseleistä, joita on ripoteltu sinne tänne pitkin maailmaa.
Voimme nähdä vaikkapa luonnon ihmeet ja luomistyön tulokset kaikessa rikkaassa moninaisuudessaan. Voimme nähdä vihreiden kasvien kasvavan siemenistä, joita ihminen ei kaikessa viisaudessaankaan osaa valmistaa, mutta jotka yhteyttäessään tuottavat meille elinteärkeän hapen ja biomassan. Voimme nähdä miljoona kaloria kerralla haukkaavan sinivalaan, jonka verisuonessa mahtuisit uimaan, tai älykkäitä hyppyhämähäkkejä, jotka osaavat houkutella saaliita verkkoonsa näppäilemällä lankojaan kuin kitarankieliä. Ja sitten joku sanoo että ei-mikään pamahti 13,8 miljardia vuotta sitten ja tämä kaikki tuli. No saattoi pamahtaakin, mutta kun kosmologilta kysyy että miksi, hän sanoo että ”en tiedä, ihan muuten vaan”. Vastaukseen on kyllä aika vaikea tyytyä, on pakko siteerata Paavo Ruotsalaista ja sanoa että ”tarvitaan parempi tieto”. Pitää etsiä lisää pikseleitä.
Teen töitä nuorten, usein itseään ja yhtä lailla jumalakuvaansa etsivien ihmisten kanssa. Aholansaareen leirille tulee yhä useammin nuori, joka haluaa jostakin syystä elämälleen uutta alkua uudessa ympäristössä, poissa vanhasta kaveripiiristä. Taustalla voi olla kiusaamista, yksinäisyyttä ja ahdistusta. Kuulemme nuorten puhuvan seuroissa, kuinka ihmeellistä on ollut saada kokemus siitä, että kelpaakin sellaisenaan, ilman että tarvitsee pakottaa itseään johonkin muottiin. Vasta ilmestyneessä Nuori Yty -lehdessä rohkea 15-vuotias Ronja kirjoittaa riparikokemuksestaan saaressa: ”Aiemmin saatoin olla oma itseni vain harvojen ja valittujen joukossa, nyt minulla oli tukenani kokonainen yhteisö. Kukaan ei kyseenalaistanut minua, ei pilkannut tai hyljännyt, minut otettiin avosylin vastaan juuri tällaisena, omana itsenäni, muunsukupuolisena”.
Siihen, millainen kuva Jumalasta ihmisellä on, vaikuttaa aivan varmasti se, onko häntä rakastettu, ja kuinka toiset ihmiset ovat häntä kohdelleet. Ja ”toiset” tarkoittaa aina ”meitä”, eli myös minua, ja sinua. Odottaako ihminen armollista vapahtajaa vai ankaraa tuomaria, on varmasti yhtä lailla kiinni sinusta ja minusta, kuin siitä, mitä sanoja hän on lukenut Raamatusta, tai mitä lapsena kuvitellut. Jumalan kuvan palaset, pikselit, ovat Jumalan sanan lisäksi ihmisiä ja ihmiskohtaloita, kuten yleisestä ilmoituksesta jo vanhastaan opetetaan.
Adventti laittaa siis myös miettimään, millainen tienraivaaja minä olen. Jos Johannes Kastaja ei pitänyt itseään oikein siihen tehtävään arvollisena, kuinka meistä kukaan voi valmistaa tietä kuninkaalle? On varmaa, että useammin käännän pääni pois kuin katson ihmistä silmiin. Useammin olen kaukana kuin lähellä. Harvoin löydän oikeita sanoja, ja autan mieluiten niitä joita on mukava auttaa enkä niitä, joiden auttaminen olisi jotenkin kiusallista. Ainoaksi lohdukseni jää, että ehkä Vapahtajan saapuminen ei ehkä ole kuitenkaan minun onnistumisistani kiinni. Kaikkivaltias ehkä osaa ilman minuakin ajella aasillaan suoraan surevan, yksinäisen, kodittoman, mitätöidyn, tai syyllisyyden kuorman alle uupuvan luokse. Joulu tulee ja vapahtaja syntyy, olimme me ihmiset kuinka huonoja tahansa. Juuri huonoja varten hän syntyy ja saapuu. Minua, sinua, ja muita.
Yhteistä maailmaakin ajatellaan usein ikävien asioiden kautta. Huonot uutiset myyvät paremmin kuin hyvät. Meitä syystäkin pelottaa moni asia maailman tilassa ja tulevaisuudessa. Hyvät asiat jäävät helposti piiloon, mutta eivät ne mihinkään ole kadonneet:
Voimme nähdä lastemme syntyvän kasvavan, ihmisten oppivan toisiltaan inhimillisyyttä, voimme nähdä kuinka sairasta autetaan ja surullista lohdutetaan, heikkoa tuetaan, erilaisuutta kunnioitetaan, ja epäonnistuneelle sanotaan: ”ei se mitään haittaa”. Siellä missä ihmisten välillä on rakkautta ja anteeksiantoa, siellä on kappale Jumalan valtakuntaa.
Me kaikki yritämme nähdä Kuninkaamme saapuvan, koska me kaipaamme häntä, ja armoahan me hänessä kaipaamme. Sitä, että sinä kelpaisit, ilman että joku sanoo sinulle millainen sinun pitää ensin olla, tai millaiseksi tulla.
Sitä, että joku katsoo sinua silmiin ja sanoo ilman ehtoja: Ei haittaa. Sinä olet minulle rakas. Kaikki on annettu anteeksi.
Mika Nuorva, nuorisosihteeri
Puhe Adventtiseuroissa Jyväskylän kristillisellä opistolla 2.12.2018
Instagram has returned invalid data.

Seuraa!