Ootko joskus käyttänyt ihmisestä sanaa normaali? Mä olen ainakin. Mitä normaali tarkoittaa? Olemmeko kaikki normaaleja, vai onko sellaista edes?
Mä koin aina olevani normaali. Mä olin terve, mulla oli töissä käyvät ja huolehtivat vanhemmat, kävin koulua ja mulla oli harrastuksia sekä kavereita. Helposti ajatteli, etä jos jollain ihmisellä on sairaus, outo tyyli tai vaikka tosi sotkuinen koti, hän oli vähän erilainen. Ei aivan normaali, kuten mä olin.
Sellaisia ihmisiä, joista ajatteli normaalista poikkeavaksi, oli vaikeampi ottaa vastaan. Ei uskaltanut kertoa niin paljon juttuja, jos hän ei ihan tajuaisikaan tai vaikka loukkaantuisi sanomisiani. Ehkä myös pelotti se, mitä hän inusta ajatteli, olimmehan erilaisia. Näin mä ajattelin joskus.
Vuonna 2015 aivan tavallisena koulupäivänä sain kokea jotakin pelottavaa. Heräsin välitunnilla futisareenan vierestä maassa makaamassa ja opettajat tuijottivat minua ja yrittivät saada kontaktia. Koulukaverini olivat paniikissa. Olin ollut pitkään tajuttomana, ja pian tajusin sen itsekin. Olin saanut epilepsia-kohtauksen kesken jalkapallo- ottelun. Juttu oli järkyttävä, mutta sairaalassa selvisi, että yksi kohtaus oli ihan normaalia nuorelle, joka on nukkunut huonosti. Uusia kohtauksia ei tullut ja saimme huokaista helpotuksesta.
Mutta pari vuotta myöhemmin joulun alla heräsin ambulanssista samasta syystä. Olin viemässä ystäväni postilaatikkoon joulukorttia, kun menetin tajuntani ja kaaduin maahan lyöden pääni jäähän. Kouristukset kestivät kauan, mutta onneksi sain nopeasti apua. Mua tutkittiin ja lopulta mulle todettiin epilepsia ja annettiin lääkitys. Se oli kova paikka.
Pari päivää myöhemmin olin laulamassa kirkossa äidin ja siskon kanssa. Kaikki katsoivat minua kummallisesti musta silmäni takia ja tajusin, että en ollut enää normaali. Aivan yhtäkkiä olin muuttunut normaalista epänormaaliksi. Mulla oli sairaus, en voinut olla normaali. Asian hyväksymiseen tarvisi ottaa aikaa.
Huomasin kuitenkin olevani sama ihminen sairaudesta huolimatta. Minussa ei ollut mitään vikaa. Aivan kuten ei muissakaan. Ymmärsin, että me kaikki olemme riittäviä juuri sellaisina kuin olemme. Ja siihen, minkälaisia olemme, vaikuttavat tosi monet asiat. Joillekin asioille ei mahda mitään, ne pitää vain hyväksyä. Meillä kaikilla on hyvät ja huonot puolemme. Sairaus, ulkonäkö, uskonto tai seksuaalisuus eivät tee kenestäkään huonompaa ihmistä. Eikä kukaan ole täysin samanlainan kuin toinen.
Kukaan meistä ei oo normaali. Niin mä nyt ajattelen. Me olemme jotain enemmän kuin normaaleja.
Eeva Hietamäki