Marjatta, jota kutsuttiin yleensä Jataksi, ja hänen kaverinsa Rauha keinuivat vierekkäin koulun pihalla. He eivät puhuneet, vaan keskittyivät ottamaan lisää vauhtia.
Sitten äkisti Jatta huudahti: ”Maailma on niin paha! Kehenkään ei voi luottaa. Kaikki ovat ahneita ja välittävät vain itsestään. Poliitikotkin valehtelevat ja ajavat omia etujaan. Niin isä aina iltaisin sanoo kun katsoo uutisia. Ja sodat ja julmuudet sen kuin lisääntyvät.”
Jatta huokaisi syvään. ”Tällaisessa maailmassa minä en halua elää!”
Rauha jatkoi keinumistaan, mutta hänen vauhtinsa hidastui vähitellen.
”Oletkos tuosta aivan varma?”, kysäisi Rauha viimein.
”Ai siitä, että maailma on paha?”, Jatta sanoi.
”Ei, vaan siitä, ettet halua elää siinä. Minä nimittäin luulen, että sinä haluat.”
”No, jos ihan totta puhutaan, niin enhän minä nyt sentään kuolla haluaisi. Sikäli taidat olla oikeassa”, myönsi Jatta.
”En tarkoittanut ihan tuota”, Rauha sanoi. ”Tarkoitin, että nautit saadessasi elää pahassa maailmassa.”
”Miksi ihmeessä minä siitä nauttisin!”, parahti Jatta.
”Koska silloin voit ajatella, että sinä itse olet hyvä”, vastasi Rauha.
”No, ihan hyvä minä olenkin. Olen kiltti muille enkä kiusaa.”
Ennen kuin Rauha ehti sanoa mitään paikalle ilmaantui Antti, joka oli jo kaukaa veuhtonut käsillään saadakseen keinujat pysähtymään ja kiinnittämään huomion itseensä.
”Nyt on tilanne päällä”, Antti aloitti. ”Mutta siitä selviämiseksi tarvitaan vain yksi euro.”
Jatta keskeytti keinumisen. ”Kuvitteletko sinä, että meillä on sinulla antaa sellaisia rahoja!”
Rauha kysyi tyynesti: ”Mihin sinä sen tarvitsisit?”
”Yhteen juttuun”, Antti vastasi huolettomasti. ”Mutta ilman sitä ei nyt tule mistään mitään.”
Jatta tuhahti ja alkoi uudestaan keinua.
Rauha sanoi: ”No hyvä on, minä lainaan sinulle sen euron, jos maksat ennen maanantaita takaisin.”
”Totta kai maksan!”, Antti pyrskäytti ja eteni käsi ojossa Rauhaa kohti.
”No niin tuossa, ole hyvä”, Rauha sanoi ja ojensi rahan.
Antti kiisi innoissaan tiehensä.
”Oletko tullut hulluksi?”, Jatta kysyi. ”Et enää ikinä näe sitä euroa.”
”Ehkä näen, ehkä en”, vastasi Rauha.
”Eli et näe, tiedät sen itsekin. Miksi ihmeessä lainasit sille hulttiolle?”, Jatta puuskahti.
”Ei Antti ole hulttio, vaan vilkas ja meneväinen. Välillä siinä hötäkässä ehkä asiat vähän unohtuvat”, Rauha vastasi.
”Niin. Varsinkin velkojen maksu”, Jatta mutisi.
”Minusta ihmisiin pitää luottaa”, Rauha sanoi vähän uhmakkaasti.
”Ihmiset on itsekkäitä, ei niihin voi luottaa! Etkös kuullut mitä minä sanoin”, Jatta huudahti kärsimättömästi.
Rauha laskeutui keinusta ja pisti kädet puuskaan rinnuksilleen. ”Tappelun aloittaa se, joka lyö takaisin. Mutta luottamuksen kanssa on toisin: sen tuhoaa se, joka ensin ei luota! Ja juuri sitä kautta maailmasta tulee paha, jos on tullakseen.”
Jatta katseli kaveriaan kummastuneena. ”Ai jaa. Olet olevinasi niin hyvä.”
”Itse kuvittelet olevasi pahan maailman ainoa hyvä!”, Rauha kivahti.
Jatta oli hetken hiljaa, asetti sitten kämmenet kupiksi Rauhan oikeaa korvaa vasten ja kuiskasi hänelle jotakin.
Samassa Antti äkkijarrutti pyörällään täydestä vauhdista keinujen eteen. ”Saatkin Rauha jo nyt takaisin sen… Hei, seurassa ei saa kuiskia! Kerro heti mitä sanoit sille!”
Rauha tuijotti Anttia ja tiputteli ihan hitaasti: ”Jatta kuiskasi minulle, että…”
Antti hoputti: ”No, sano jo”!
Rauha jatkoi hitaasti: ”Että etkös sinä kuvittele ihan samaa.”
Kirjasta Nyt ihmettelen tässä – hartauksia kouluikäisille (Herättäjä, 2015)
