Kolumni: Vaellusripari

Ilpo Saarelainen on lukion rehtori ja kairan kulkija Kontiolahdelta

Sinä päivänä kuljimme pitkän matkan. Aamulla heitimme taas vuodeksi hyvästit Luirolle. Jänkien laitoja kierrellen taivalsimme Hammaskammille. Vanhan palaneen kammin äärellä teimme ruokaa ja muistelimme Itäkairan vanhaa vaeltajaa Perttulan Taunoa. Kirakkavaaran tunturilla katselimme mykistyneenä ympärillämme avautuvaa Itäkairan loputonta tunturijonoa. Sitten taas tossua toisen eteen Viepperhautapalon halki ja Jaurun vartta Siulalle.

On jo myöhäinen ilta kun teemme Siulan kämpän pihalla ruokaa. Riparilaiset katselevat silmät ymmyrkäisinä pari-kolme vuotta vanhempaa vaeltajajoukkoamme, poroja – kuten meitä kutsutaan. Kohta jatkamme matkaa kohti Itäkairan yötä. Hämärtyvässä iltamyöhäisessä ylitämme Jaurun. Itäkairan kynttiläkuusikoiden, upottavien jänkien ja kilometri toisensa jälkeen jatkuvan poroaidan vierustaa kuljemme halki yön Pajuojan varteen. Takana on Marathonin matka edellisestä aamusta tähän aamuun.

Siinä Pajuojan varressa, rinkat vielä hartioillamme aloitamme Mäkilohiluoman Iltalaulun. Siunaamme sillä itsemme ja vaellustoverimme unten maahan. Katselen vaellustovereitteni kasvoja. Siinä he seisovat Pajuojan nuotiopaikalla väsynein jaloin. Kasvoillaan loppuunsa kulkeneen uupumus, kipeät rakot jalkapohjissa, mielessä unettoman yön loputtomalta tuntuva vaellus.

Siinä he ovat – muutaman vuoden takaiset vaellusriparilaiseni Inka, Maija, Matti, Samuli, Tiina, Ella, Sanni jne. Näin me olemme vaeltaneet joka vuosi riparin jälkeen. Riparilla vielä lapsen orpo katse silmissään. Nyt kolmen vuoden jälkeen jo aikuisuuteen kurottavan itsetietoisuus, tulevan elämän kiihkeä odotus.

Kyynel valuu poskelleni ajatellessani yhteisiä vaelluksiamme tuntureitten takana. Kohta vaelluksemme ovat ohi – ehkä ensi kesänä vielä. Sitten he vaeltavat omaan maailmaansa. Emme ehkä tapaa enää koskaan. Mutta lopun ikää muistamme yhteisen riparimme ja nämä vaelluksemme. Muistamme toistemme kasvot, naurun, hymyn hänen kasvoillaan, Mukkakönkään saunan jälkeisen raukeuden. Muistamme väsymyksen pitkän kulkemisen jälkeen, onnen tunteen istuessamme saunan jälkeen Luiron rannalla. Muistamme onnen hetken katsellessamme Sokostilta avautuvaa Luojan luomaa Lapin kauneutta. Tai sen, kun illalla ristimme kätemme Lutherin iltarukoukseen. Levollisen hetken, kun Lapin äidin kehtolaulun jälkeen kaivaudumme teltassa makuupusseihimme.

Riparilta jää sinullekin muistoksi loputon ikävä. Loputon ikävä riparikavereitasi, iltanuotioiden tunnelmaa, harrasta hetkeä Paavon pirtin tai Tievan kappelin hämärässä. Jää ikävä jotakin, mitä emme saa sanotuksi. Taivasikävääkö se on, vaiko loputonta ikävää kotiin. Ja jää ikävä toistemme kasvoja, yhteistä matkaamme, ikävä toisen lähelle, viereen, syliin. Tervetuloa riparille, ikävöimään, yhteiselle matkallemme Jumalan vaeltavan kansan kanssa!

Ilpo Saarelainen

 

Instagram did not return a 200.

Seuraa!