Maritta Manner on polkupyöräilijä ja pianonsoiton opiskelija Helsingistä.
Toukokuun 22., Krakova, Puola. Olemme kevätreissulla ystäväni Annelin kanssa. Hostellin aamupalapöydässä kysyn katolilaiselta puolalaismieheltä Puolan uskonnollisesta tilanteesta. Hän suorastaan innostuu aiheesta, ja aluksi voimallisesti surkuteltuaan maan maallistumista hän siirtyy sättimään luterilaisten olematonta uskonnonharjoittamista. Aamukankeudessamme ja eritoten asianmukaisen englanninkielisen sanaston puuttuessa meistä ei ole hänelle kovaa vastusta. Näin suomeksi, ja jälkeenpäin sanottuna emme olleet kaikesta hänen kanssaan täysin samaa mieltä. Ukon mielestä sillä, mitä tuntee ja ajattelee ei ole mitään väliä, jos ei harjoita uskontoaan eikä kanna sen perinnettä. Ei voi olla uskonnollinen, jos ei harjoita uskontoaan aktiivisesti. Täytyy käydä ahkerasti kirkossa, jotta voi tuntea Jumalan. Hän ei hyväksynyt ajatustamme siitä, että jokaisen suhde Jumalaan on henkilökohtainen, tai ettei Jumalaa varsinaisesti voi tietää ja tuntea, koska ihminen on niin kovin pieni ja sokea tässä(kin) suhteessa. Hänen mielestään kaikkien tulisi olla katolilaisia ja hyvä niin. Aamupalapöydästä noustuamme puimme Annelin kanssa tätä intensiivistä aamuläksytystä ja raapaisimme keskustelussa myös omaa ”antievankelisointiamme”, äärimmäistä nöyryyttä ja oman vajavaisuuden tuijottelua, kuinka emme sano puolalaismiehelle, että kaikkien pitäisi olla luterilaisia, tai vielä parempaa, körttejä. Eikö riitä että olemme kristittyjä, samassa veneessä joka tapauksessa? Onko meillä varaa olla toisiamme vastaan, mitä jos me vaikka vaan kannustaisimme toisiamme?
Tosin, arvon puolalaisherra osui tietyllä tapaa hyvinkin naulan kantaan, eikä hänen evankelisointinsa aivan turhaa ole. Me suomalaiset luterilaiset emme taida olla innokkaimpia kirkossakävijöitä, ja se on sääli. Mutta toivoa on! Viime syksynä minä ja Anneli huomasimme mummoutuvamme – pidimme käsityöpiiriä, kävimme vesijumpassa sekä omaksi ja seurakunnan erittäin suureksi iloksi rupesimme käymään myös sunnuntaijumalanpalveluksissa! Päätimme ottaa haltuun kirkkoja eri puolilta Helsinkiä, ja jopa Suomea, halusimme nähdä kuinka messut eroavat Itä-Helsingin lähiöissä ja keskustan hienostoalueilla. Jouluna ja pääsiäisenä kirkot täyttyivät, mutta muuten on ollut harmillisen hiljaista. Kirkkokahveilla (parasta!) meitä on huvittanut seurata kuinka innoissaan pastorit liittyvät seuraamme, tahtovat tietää miten olemme messuun eksyneet ja toivottavat kaksin käsin tervetulleiksi uudestaan. Muita lempijuttuja (hengellisten hommien lisäksi, tietysti) on myös vertailla alttaritauluja, arvostella kanttoreita ja miettiä niitä näitä. Messun jälkeen on monesti erittäin inspiroitunut olo, kyllähän se ihmiselle tekee hyvää istua alas reiluksi tunniksi ja keskittyä olennaiseen. Nykymeno kaipaa sitä!
Sunnuntaiaamuna kovin aikaisin herääminen vaatii luonteenlujuutta. Se on monesti viikon ainoa aamu, jolloin saisi kuitattua univelkoja – usein hengellisen hetken täytyykin olla jo lauantai-iltana, kun täytyy päättää riekkuuko aamuun asti. Messuun herääminen ei kyllä kaduta koskaan! Penkissä istuessa myös kirkkovuosi konkretisoituu aivan eri tavalla, ja eri pyhät heräävät henkiin. (Isosille vinkkivitonen: leirijumalanpalvelusten saarnoihin voi saada vähän perspektiiviä!)
Saarnoihin onkin ollut välillä vaikeaa keskittyä. Mielessäni on myrskynnyt ajatus siitä, kuinka harvinaisen upeaa olisi, jos kaikki rupeisivat käymään kirkossa, kuinka ihanaa olisi, jos kirkko täyttyisi nuorista, emmekä me olisi Annelin kanssa räikeästi kirkkosalin ainoat nuoret. Se olisi niin siistiä! Kirkko on kristittyjen kohtaamispaikka, jossa ei tarvitse selitellä omaa olemistaan, jossa ei tarvitse hävetä kuuluvansa kirkkoon – siellä siitä voi suorastaan iloita! Tekisi mieleni vääntää oikein rautalangasta, kirkko on meidän paikka! Parhaimmillaan kirkossa omaa hengellisyyttä ikään kuin uitetaan kortisoniammeessa, se tekee gutaa. Messut ovat merkittävä osa uskontoamme, ne ovat meidän tapahtumiamme, meitä varten järjestettäviä tapahtumia, meidän uskonnonharjoittamistamme! Juuri meidän, ei vain ”toisten kristittyjen”, ei vain muiden herätysliikkeiden, vaan meidän kaikkien! Meidän olisi syytä kantaa kortemme kekoon, ja ottaa osaa! Eikä vasta eläkkeellä, vaan jo tänään! Kuka siellä käy jos ei me?
Tässä kevätreissusta palaillessa lisään to do -listaani englanninkielisen uskontosanaston kertaamisen seuraavaa reissua varten, tsekkailen missä kirkossa en ole vielä käynyt ja todella toivon, että viimeistään kun tämä kesä on ohi, ja Juhlat juhlittu, tapaamme kaikki kirkossa. Toverit, täytetään kirkot! Joukkoryntäys!
Rakkain reissuterveisin, Maritta (ja Anneli)