Evankeliumi, Luuk.17:11-19
Matkallaan kohti Jerusalemia Jeesus kulki Samarian ja Galilean rajaseudulla. Kun hän oli tulossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. Nämä pysähtyivät matkan päähän ja huusivat: »Jeesus, opettaja, armahda meitä!» Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: »Menkää näyttämään itsenne papeille.» Mennessään he puhdistuivat. Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen. Jeesus kysyi: »Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat? Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?» Ja hän sanoi miehelle: »Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut.»
Muutama vuosi sitten jaoin pari tuntia elämästäni kolmen Saksassa asuvan turkkilaisen nuoren kanssa. Istuimme junassa kahden Keski-Eurooppalaisen kaupungin välillä. Vastoin suomalaista luontoani tulin kiskaistuksi keskusteluun, jossa käytiin läpi elämäntarinat, sekä monien sukulaistenkin elämäntarinat. Lopulta puheeksi tuli työ ja ammatti. Kerroin olevani pappi. Niinpä keskustelu kääntyi uskontoon. He halusivat tietää, millaista kristinusko Suomessa ja minun elämässäni on. Yksi heistä oli vakaumuksellinen muslimi, toinen kristinuskoon avioliiton kautta kääntynyt ja kolmas sanoi kasvaneensa muslimiksi mutta etääntyneensä islamista. Hä kuvasi omaa uskonnollisuuttaan näin: ”Minä yritän viljellä kiitollisuutta ja toivoa elämässäni, joka päivä”.
Äsken kuullussa evankeliumitekstissä 10 spitaalista miestä huutelee Jeesusta avuksi. Kyseessä oli kertakaikkiaan surkea joukko. He elivät kipujen ja vaivojen kanssa, erillään muista ja häpeän kahleissa.
Jeesus vastaa hätähuutoihin kehottamalla miehiä lähtemään papin puheille ja matkalla miehet paranivat.
Miksi juuri papin puheille? Tuossa ajassa ja kulttuurissa sairaudet eivät olleet fysiologisia ongelmia vaan yhtä lailla, kenties enemmänkin, uskonnollisia ongelmia. Sairauden uskottiin olevan Jumalan rangaistus väärästä elämästä ja aiheuttavan epäpuhtautta, joka oli syy eristää uskonnollisesta yhteisöstä. Papin – ei siis lääkärin, tuli tehdä jälkitarkastus, eli todeta parantunut terveeksi. Vain sitä kautta parantunut pääsi taas osaksi yhteisöä. Terveeksi tuleminen mullisti koko elämän, ei vain fyysistä kuntoa: se palautti ihmisarvon ja osallisuuden yhteisöön.
Kuitenkin vain yksi terveeksi julistetuista palasi kiittämään. Hänestä kerrotaan kaksi asiaa. Ensimmäinen on tämä: ”Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin.” Siis ”huomattuaan parantuneensa”. Kiitollisuus syntyy ”huomaamisesta”, siitä, että silmät avautuvat ja katse kiinnittyy siihen hyvään, jota on saanut. Samalla kiitollisuus kääntää katseen Jumalaan, jolta kaikki hyvä loppujen lopuksi tulee.
Kiitollisuus on uusi tapa katsoa asioita. Kiitollisuus on sitä, että huomio kiinnittyy hyvään. Kiitollisuus merkitsee, että alamme nähdä itsemme ja ympäristömme uudessa valossa. Että havahdumme siihen, että kaikki on lahjaa.
Toinen, mitä miehestä kerrotaan on tämä: ”Mies oli samarialainen”. Yksityiskohta on huomautus niin paikallaolleille sivustaseuraajille kuin meillekin: Kyseessä on muukalainen, vieras, ei meikäläinen. Samarialaisuus mainitaan, koska se on jotain poikkeavaa. Aivan samoin kuin meilläkin sanomalehdessä mainitaan, jos kyseessä on ulkomaalaistaustainen.
Kertomus haastoi aikansa rasistiset ennakkoluulot. Samarialaiset olivat nimittäin niitä, joiden kaikesta viimeisempänä odotettiin toimivan oikein ja hyvin. Ennen kaikkea samarialaisia pidettiin vääräuskoisina – juutalaisten mielestä samarialaiset eivät tienneet Jumalasta mitään ja palvoivat tätä väärin. Kenellekään ei tullut mieleen kaveerata samarialaisen kanssa, sillä eihän kukaan halunnut tulla leimatuksi tuohon joukkoon.
Samarialaisen havahtuminen kiitollisuuteen havahduttaa myös muut, meidätkin. Se havahduttaa siihen, että Jumalan lahjat on tarkoitettu kaikille, ei oikein toimiville, tai oikein uskoville. Jumalan lahjat eivät ole kenenkään yksityisomaisuutta. Uudet mahdollisuudet on tarkoitettu kaikille. Elämän lahjaluonteeseen, Jumalan todellisuuteen havahtuminen voi vavahduttaa ketä tahansa. Jumalasta virtaava elämä, ilo toivo ja kiitollisuus ei ole varattu vain tietyn kansan tai uskonnon edustajille.
Smarialainen palasi kiittämään Jeesusta, eihän hänellä ollut mitään muuta annettavaa kuin kiitoksensa. Ihmisellä ei ole antaa Jumalalle muuta kuin kiitoksensa. Ja sitäkään Jumala ei vaadi tai aseta ehdoksi – terveytensä saivat pitää myös ne yhdeksän. Kaikki on lahjaa, ja Jumalan lahjoista ei kerry kiitollisuudenvelkaa.
Uskon kuitenkin, että jotain lahjastaan menettää, jos unohtaa lahjan luonteen ja suuntaa katseensa yhä uusiin, toiveisiin ja haluihin. Kaikki toiveemme ei koskaan tule täytetyksi. Jos huomiomme kietoutuu siihen, mitä haluamme ja mitä emme vielä ole saaneet jäämme, jäämme tyytymättömyytemme orjiksi.
Siksi kannattaa suunnata katse lahjaan. Lahjassa me nimittäin näemme lahjan antajan. Hän on hyvä, hän on yllättävä, hän on usein jotain muuta kuin me osasimme odottaa tai toivoa.
Esimerkin, jonka muukalainen, toisuskoinen, vieras, antoi minulle junassa, olisin voinut saada yhtä hyvin kertomuksen samarialaiselta: viljele kiitollisuutta ja toivoa elämässäsi, joka päivä.
Suvi Korhosen saarna Tuusulan kirkossa 22.9.2019