Jeesus kutsui kaksitoista opetuslastaan luokseen ja sanoi heille: ”Me menemme nyt Jerusalemiin. Siellä käy toteen kaikki se, mitä profeetat ovat Ihmisen Pojasta kirjoittaneet. Hänet annetaan pakanoiden käsiin, häntä pilkataan ja häpäistään ja hänen päälleen syljetään, ja he ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.” Opetuslapset eivät ymmärtäneet Jeesuksen sanoista mitään. Asia pysyi heiltä salassa, eivätkä he käsittäneet, mitä Jeesus tarkoitti.Kun Jeesus lähestyi Jerikoa, tien vieressä istui sokea mies kerjäämässä. Kuullessaan, että tiellä kulki paljon väkeä, mies kysyi, mitä oli tekeillä. Hänelle kerrottiin, että Jeesus Nasaretilainen oli menossa siitä ohi. Silloin hän huusi: ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!” Etumaisina kulkevat käskivät hänen olla hiljaa, mutta hän vain huusi entistä kovemmin: ”Daavidin Poika, armahda minua!” Jeesus pysähtyi ja käski tuoda hänet luokseen. Mies tuli, ja Jeesus kysyi häneltä: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?” Mies vastasi: ”Herra, anna minulle näköni.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Saat näkösi. Uskosi on parantanut sinut.” Siinä samassa mies sai näkönsä, ja hän lähti seuraamaan Jeesusta ylistäen Jumalaa. Ja kaikki, jotka näkivät tämän, kiittivät ja ylistivät Jumalaa.
Tällä viikolla julkaistiin Suomen evankelisluterilaisen kirkon elämää käsittelevä kirja ”Taantuvan tasa-arvon kirkko”. Kirjassa käsitellään sitä, miten tasa-arvokysymykset eivät vieläkään ole poistuneet kirkon kipukohdista ja jopa päinvastoin; samalla on nähtävissä epätasa-arvon lisääntymistä. Joku voisi väittää, että kirja on vain ilmentymä siitä, että yhteiskunnassa tasa-arvokysymykset ovat olleet viime aikoina tarkastelun alla. Tämän päivän evankeliumi kuitenkin osoittaa, että Jeesus herätteli ihmisiä tasa-arvokysymyksissä jo pari tuhatta vuotta sitten. Kysymys toisen ihmisen ja erityisesti heikommassa asemassa olevan kuulemisesta ja todestaottamisesta on päivän evankeliumin keskiössä. On kyse rakkaudesta, jolle ei ole ehtoja ja siitä, miten se vaikuttaa elämäämme kaikissa kohtaamisissa ja yhteiskunnan elämässä.
Suljetuin silmin
Matkalla Jerikoon Jeesuksen maine kävi miestä edellä: Se, joka vapauttaa, pelastaa ja parantaa on tulossa kaupunkiin. Kaikki ovat tervetulleita, kunnes kohdalle sattuu kiusallinen tapaus: Sokea kerjäläinen, jonka viesti tulevasta pelastajasta on myös tavoittanut. Hän huutelee silmiensä pimeydestä: ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!” Mitä muut tekevät? He yrittävät vaientaa.
Tuohon aikaan sokeus, kuten muutkin aistivammat ja myös sairaudet nähtiin rangaistuksen vääränlaisesta elämästä ja saastaisuudesta. Usein sairaat eristettiin ihmisyhteisön ulkopuolelle, eikä heidän kanssaan haluttu olla tekemisissä, saati kosketuksissa. Sokeus tarkoitti yksinäisyyttä, eristyneisyyttä ja köyhyyttä.
Niinpä Jeesuksenkin seuralaiset halusivat kulkea sokean ohi kuulematta ja näkemättä ihmistä. Sokeudesta ei tuohon aikaan ollut tietoa ja ymmärryksen puuttuessa sokeus oli leimattu saastaisuudeksi ja sokean ihmisen tarpeet arvottomiksi. Tieto oli vajaavaista. Kuulostaa kovin samanlaiselta kuin kehitysvammaisuuteen suhtautuminen joitain vuosikymmeniä sitten tai seksuaalivähemmistöihin suhtautuminen vielä tänäkin päivänä kirkossa.
Onneksi tässäkin kertomuksessa saamme nähdä, että ihmisen ja Jumalan väliin on toisen ihmisen mahdoton asettua.
Oppitunti näkemisestä ja rakkaudesta
Evankeliumin kertomus ei ole vain tarina ihmeestä vaan kertomus siitä, miten nähdyksi ja kuulluksi tuleminen muuttaa koko elämän. Parantaessaan sokean Jeesus antaa meille oppitunnin rakkaudesta.
Muutos ei ala sokean ensimmäisestä silmänräpäyksestä sen jälkeen kun hän on saanut näkönsä takaisin. Muutos alkaa jo ennen kuin mitään ihmeitä tapahtuu.Jeesus menee miehen luo ja kysyy ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?” Jo ennen parantamista Jeesus antoi sokealle yhtäläisen arvon ja kunnioituksen. Jumalan rakkaus ei vyöry taivaasta vaan välittyy tasavertaisessa, hyväksyvssä ja toisesta kiinnostuneessa kohtaamisessa.
Saadessaan näkönsä takaisin sokea sai todellisuudessa paljon enemmän, sillä tilanne tuossa ajassa oli toisenlainen kuin nykysuomessa. Meillä ymmärretään, että sokeus on erilaisuutta ja ongelma, johon meidän tulee pureutua, ovat fyysiset ja kulttuuriset esteet, jotka rajoittavat elämää.Kaksi tuhatta vuotta sitten esteettömyydestä ei oltu kuultukaan ja sokeudesta parantuminen avasi ovet elämään, joka oli sokean saavuttamattomissa. Hän pääsi osaksi sosiaalista yhteisöä – hän saattoi saada ystäviä, puolison ja perheen. Hän pystyi tekemään töitä, hän sai kenties toimeentulon, kodin ja mahdollisuuden hallita omaa elämäänsä ja vaikuttaa. Häneltä poistui saastaisuuden leima, häpeä ja pilkka.
Lähtökohtaisesti ratkaisevinta ei ollut Jeesuksen kyky tehdä ihmeitä. Ensinnä tarvittiin kohtaaminen, ihmisen näkeminen leimojen ja ennakkoasenteiden läpi. Täyden ihmisyyden tunnustaminen kysymällä ”Mitä sinä tahdot minun tekevän sinulle”.
Jeesus antaa esimerkin ja toivon, jossa meillä on vapaus rakastaa toinen toisiamme ja rohkeuden kohdata toinen kokonaan, silloinkin kun se on vaikeaa tai kun tunnemme pelkoa ja epäluuloa toista ihmistä kohtaan. Jeesus osoittaa, että rakkaus ei ole tunne vaan toimintaa hyvän eteen. Hyvän puolesta toimimiseen ei ole edellytyksenä tunteet ja rakastaa voi myös tunteista huolimatta.
Perhesuhteiden, ystävyyden, naapuruuden ja parisuhteiden kartuttamalla kokemusella tiedämme, että rakkaus tapahtuu usein epämukavuusalueellamme. Rakkaus edellyyttää meiltä asioita, jotka eivät välttämättä ole meille helppoja tai luontaisia vaan vaativat paneutumista ja opettelua. Rakkaus edellyttää ennakkoluulotonta toisen ihmisen kohtaamista, kuuntelemista ja näkemistä. Rakkaus on neuvottelemista. Rakkaus on sitä, että haluaa tuntea toisen ihmisen elämän kipeät kohdat ja heikkoudet ja että uskaltaa näyttää myös oman elämänsä synkkyyden. Tosin sanoen rakkaus on sitä, ettei vältellä vaikeita asioita tai torjuta sitä, mitä ei itse ymmärretä. Rakkaus on mukaanottamista ja toisen arkuuden kannattelua. Rakkaus on sitä, että on valmis auttamaan ja uskaltaa myös itse ilmaista oman tarvitsevuutensa. Rakkaus on työnjakoa ja kompromisseja.
Koska toinen ihminen on meille aina mysteeri, hänen rakastamisensa aiheuttaa toistuvasti päänvaivaa ja vaatii loputtomasti mielikuvitusta ja empatiaa.
Rakkaus on elämänmittaisen oppimisen paikka. Parantamisen varaa on niin jokaisessa ihmissuhteessa, kuin lyhyessä kohtaamisessakin saatikka kulttuurisissa malleissa, yhteiskunnan ja kirkon rakenteissa. Aivan kuten ihmiset, jotka yrittivät vaientaa Jerikon tiellä kerjäävän sokean, mekin erehdymme ajattelemaan, ettei rakkautta kannata tuhlata tietyissä tilanteissa tai joillekin ihmisille. Me emme osaa ja silti meidän pitäisi yrittää rakastaa.
Mikä on tärkeää?
Rakastamisen vaikeudessa me emme ole yksin. Jumala näkee silloinkin, kun muut sulkevat silmänsä ja kulkevat ohi. Hän myös auttaa meitä katsomaan, ravistelee käsityksiä ja ennakkoluuloja johdattamalla meitä yllättäviin kohtaamisiin. Toinen toistemme kautta hän muistuttaa meitä siitä, miten hyvältä tuntuu olla hyväksytty ja rakastettu. Ja kun pysähdymme edes hetkittäin näkemään ja kuulemaan toisemme, Jumala antaa meille muistutuksen siitä, mikä elämässä on todella tärkeää.
Kuten aiemmin luetussa epistolassa sanotaan:
”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.”
Kaikessa vaikeudesta, epämukavuudesta ja työläydestä huolimatta rakkaus on se, mikä saa elämän hehkumaan koko täyteydessään. Siltä elämältä ei kannata sulkea silmiään eikä sen elämän ohi kannata kulkea sillä sitä elämää varten meidät on luotu.
