Urpoilua: Viikunakakku, karisma ja talvi

Kristinusko on kesän uskonto. Ehkä körttiläisyyskin on.  Sanoihan sen Paavokin: ”Odota, että valo tulee. Odota, että lämpö tulee, odota, että saat Pyhän Hengen sinetin.”

Kotimaamme Suomi on pitkien ja pimeiden talvien maa. Eikä tämä muuksi muutu vaikka ilmasto kuinka lämpenisi.  Kirkkovirsikirja lukuisine esimerkkeineen kertoo kesän ihanuudesta ja kaipauksesta: Sen suven suloisuutta, 620, Pois kirkas suvi kulkee, 249, Jo joutui armas aika ja suvi suloinen, 571, Vaan sitten suvi aina on, 498. Taisi olla tarkalleen 10 vuotta sitten kesällä, kun Aholansaaren juhannusleirillä oli neljä Suvi-nimistä tyttöä: niinpä kaikille riitti oma Suvi-virsi.

Körttiläisyys on läpensä karismaattinen uskonnollinen liike. Tämä perustuu alkujaan siihen, että karismaattisuus, siis osuus kaikenlaisiin lämmön armolahjoihin liittyy lähestulkoon aina kesään, tuskin milloinkaan talveen. Näin on ollut uskomme perusjuurista alkaen: esim. profeetta Jesaja, 700-luvulla eKr., teki viikunakakun, jolla hän paransi Juudan kuningas Hiskian paiseen. Eipä olisi parantanut, jos olisi ollut talvi, jolloin viikunoita ei olisi kasvanut. Tai että saman kuninkaan aikana aurinko kulki taaksepäin ja varjo palasi aiemmalle paikalleen: eipä olisi palautunut, jos oltaisiin oltu kaamoksen aikana pohjoisessa, jolloin aurinko ei jaksa nousta horisontin yläpuolelle. Näin yksinkertaista se on. Tämän vuoksi helmikuun puolenvälin tienoille sijoittuva mateen kutuaika ei voi olla uskontomme keskustassa, niin tärkeä ruokakala kuin matikka onkin. Silloin on liian talvi. Tämän saman ymmärsi jo Jeesus Nasaretilainen, körttisaarnamiehen puhuttelevan ilmauksen mukainen ’Vapahtaja-vainaa,’ sanoessaan: ”Kun näette puun puhkeavan lehteen, tiedätte kesän olevan lähellä.” (Matt. 24:32)

Ei ole siis sattumaa että Brian Hylandin kappale, alun perin Reino Helismaan suomentama, Suudelmin suljetut kirjeet, tuli maassamme hyvin suosituksi ensiksi Eino Grönin ja myöhemmin Dannyn ja Kari Tapion esittämänä. Nyt kun kesä mennyt on, syksy saapuu, meidätkin erottaen.  Tässä ollaan ytimessä. Lämpö yhdistää, synnyttää rakkautta ja lujaa yhteenkuuluvuutta, kylmyys vetää erilleen. Tätä pelätään. Samalla toivotaan kuitenkin, että koettu lämpö riittäisi talven varalle, uuteen kohtaamiseen, seuraavaan kesään. Lämmön muistaminen on tässä ajatuksen juoksussa ratkaisevaa.  Keskus on siinä, että muisteltu lämpö kantaa yli talven ja pimeyden.

Paavo Ruotsalainen oli sikäli erikoinen henkilö, että hän rikkoi tämän kaavan. Hän oli sitä mieltä, että yksilön on tiukasti kestettävä se, ettei seurayhteisö tarjoaisikaan enää lämmittävää kesää saati kesän muistoa, vaan että persoonan tulisi kestää myös tällaiset, erottavat, kylmät hetket. Tässä erottamisessa, kylmän yksityisyyden ja yksinäisyyden ajassa, sen kohmettavassa ahjossa, sielu punnitaan. Pimeydessä, sielun perimmäisenä tehtävänä on saada vakuutusta siihen, että jaksaisi ja uskaltaisi huutaa Kristusta itselleen auttajaksi ja tielle taluttajaksi. Tästä kylmyyden ja talven kohmeesta selviytyessään henkilö voi uudelleen puhjeta Suven iloon. Tärkeintä oli, että sielun perimmäinen kylmettyminen on kohdattava. Paavon vastustajat pitivät tällaista näkemystä vaarallisena harhaoppina. Minä en pidä. Tiedän, että ennen uutta kesää on varmasti talvi, lopullisesti ja rutosti.

Urpo Karjalainen, talvierakko, jonka syntymäpäivä osui Elmon päivään samana vuonna kun Helismaa suomensi Suudelmin suljetut kirjeet

Urpo Karjalainen