Kun mä olin kahdeksan, mä pääsin Kuopion kaupunginteatterille lapsiavustajaksi musikaaliin. Se oli mun elämäni paras kokemus. Produktion loputtua mä päätin että musta tulee isona näyttelijä. Mä olin tosi itsevarma mun lahjakkuudesta ja mä toivoin että mulle osoittautuis mahdollisuus päästä taas lavalle mahdollisimman pian. Seuraavana keväänä teatteri haki paljon lapsia seuraavaan musikaaliin avustajiksi. Mä olin tosi varma että mä pääsen mukaan koska olin päässyt teatterille ennenkin. Hakupäivänä mä olin jännittyny ja tosi varmalla mielellä. Mä pääsin ensimmäisestä karsinnasta läpi, ja sen jälkeen piti odotta lopullista vastausta. Mä rukoilin joka ilta Jumalalta että mä pääsisin mukaan. Yhtenä iltana mun isä kuuli kun mä rukoilin. Se sano mulle että ei saa olla liian varma, ja että vaikken pääsisi niin vika ei oo mussa. Se kolahti muhun. Mä rupesin ajattelemaan sitä, että ei Jumala voi vaikuttaa kaikkeen, ja vaikka voiskin niin sillä mitä tapahtuu on aina joku tarkotus. Se sai mut myös ajattelemaan sitä, ettei tässä elämässä mikään ole varmaa. Selvis etten päässyt mukaan. Mä murruin, mä olin ollut niin varma siitä että Jumala auttaa mut mun unelmiin. Se oli ensimmäinen kerta kun mun usko horjui. Mä harjoittelin. Rupesin käymään laulu- ja tanssitunneilla. Mä odotin kuusi vuotta, että mulle tulis tilaisuus näyttää mun taidot. Vihdoin teatterille etsittiin avustajia. Pyrin ja mut kutsuttiin pääsykokeisiin. Mä lähdin pois jatkoriparilta päivää ennemmin kun muut koska mun piti keretä pääsykokeisiin. Mä päätin etten rukoile tällä kertaa. Ja mä ymmärsin ettei Jumala voi hoitaa asioita mun puolesta. En lähtenyt jatkikselta etuajassa turhaan koska pääsin uuteen lasten musiikkinäytelmään avustajaksi. Siitä mä opin ettei aina saa vaan toivoa vaan pitää myös toimia. Nyt musta tuntuu siltä että kaipuu joka mussa on vallinnut kuusi vuotta, on muuttunut toivoksi.
Seurapuhe, SEM1 2018
Julkaisemme sivulla nuorten omia seurapuheita, lähetä omasi julkaistavaksi sähköpostilla osoitteeseen nuoriso@h-y.fi
