”Koska valaissee koin tähtönen mua köyhää kerjääjää? Koska päättyy matka yöllinen, on yhä hämärää? Taivaalle nostan yhtenään katseeni kaipaavan. Valoa vaikken näekään, sen tiedän loistavan.” (SV 4)
Virressä puhuttelee pieni epäusko ja kyseenalaistus sitä kohtaan, joka olisi meitä suurempaa. Samalla sanoissa heijastuu toivo siitä, että meille suotaisiin parempaa, valo, joka auttaisi rämpimään pimeän läpi, ja toivo siitä, että matkan päässä on tavoitettavissa anteeksianto, autuus ja rauha. Usein pohditaan, onko todella olemassa tuonpuoleista valtakuntaa, mitä ei voi ihmisen pienillä silmillä nähdä.
Entä mitä tapahtuu kun lopullinen pimeys saavuttaa, kunkin kohdalla omalla tavallaan ja ajallaan. Mitä sen jälkeen tapahtuu? Sulkeeko pimeys ihmisen sisäänsä vai sulkeeko valo? Ehkä sen voi itse päättää uskomalla siihen, miten itse uskoo asioiden tapahtuvan. Ehkä sen päättää joku muu, joka on meitä suurempi. Siellä se on heille, jotka toivovat sen olevan.
Lotta Heininen
