Kuolema on harmillinen juttu. Se yllättää, surettaa, järkyttää, kiukuttaa ja herättää kovan ikävän. Niin se saa tehdäkin. Kuolleita itseään nämä riesat eivät tietenkään koske, kuolema sotkeekin aina elävien asiat. Kun kuolema on kerran niin tympeä juttu, niin miksi sitten ajatella sitä? Tai puhua siitä? Tai veisata?
Luin hiljattain, että egyptiläisillä oli joihinkin aikoihin ollut tapana raahata muumioitunut ruumis aina keskelle parhaita pippaloita. Sen tarkoitus oli muistuttaa elämän rajallisuudesta, jotta juhlijat huomaisivat iloita elämästä. Aika hurja, mutta varmaan toimiva idea. Ranskalainen filosofi De Montaigne selittää asiaa hienosti: ”Mikään elämässä ei ole onnettomuutta sille, joka on ymmärtänyt sen, että elämänsä menettäminen ei ole onnettomuus, vaan osa luonnollista maailmankaikkeuden järjestystä, osa elämää. Kuolemalta on riistettävä outous. Siihen on tutustuttava ja totuttava”.
Kuolemalta on riistettävä outous. Tässä maailmanajassa meitä etäännytetään kuolemasta monin tavoin. Se on siivottu piiloon, sairaaloihin ja laitoksiin, ja sitä vastaan taistellaan suorastaan paniikinomaisesti superfoodeilla ja salijäsenyyksillä. Hiljattain uutisoitiin, että lasten ottaminen mukaan hautajaisiin on vähentynyt, koska vanhemmat luulevat näin suojelevansa lapsia järkytyksiltä. Tosiasiassa hautajaiset ovat luonteva ja tärkeä väylä oppia käsittelemään surua ja luopumista. Outo asia pelottaa enemmän kuin tuttu. Siksi kuolemasta kannattaa puhua.
Siionin virsissä sana kuolema näyttää esiintyvän 63 virressä 255:stä. Jos mukaan laskettaisiin eri taivutusmuodot ja kielikuvin tapahtuvat viittaukset, olisi määrä huomattavasti suurempi. Kuolemaa ei siis ole ainakaan vielä karkotettu Siionin virsistä, vaikka (onneksi) sana elämä esiintyykin Siikkareissa 93 kertaa. Useissa virsissä etsitään lohtua, koska hyväksytään se tosiasia että elämään kuuluu vaikeuksia, ja se, ettei kenenkään hommat tässä ajassa kestä kuin maksimissaan satakunta vuotta. Ja sehän on maailmankaikkeuden 13,8 miljardin vuoden historiassa silmänräpäyksen murto-osa.
Ihminen on ainoa nisäkäs joka tiedostaa kuolevansa. Ehkä juuri se onkin ominaisuus, joka saa meidät arvostamaan elämää. Me ihmiset olemme sellaisia, että kun meillä on jotakin yllin kyllin ja loputtomasti, emme kauaa jaksa enää sitä arvostaa. Ehkä siis juuri elämän rajallisuus tekee siitä mielekästä, vaikka me kristityt elämmekin ikuisen elämän toivossa. Mutta se onkin sitten jo toinen juttu.
Mika Nuorva, päätoimittaja
Nuori Yty -lehti 3/2018
