Jeesus sanoo:
”Kuvitelkaa, että joku teistä menee keskellä yötä ystävänsä luo ja sanoo: ’Veli hyvä, lainaa minulle kolme leipää. Eräs ystäväni poikkesi matkallaan luokseni, eikä minulla ole tarjota hänelle mitään.’ Toinen vastaa sisältä: ’Älä häiritse minua. Ovi on jo lukossa, ja minä olen nukkumassa lasten kanssa. En minä voi nousta antamaan mitään.’ Mutta minä sanon teille: vaikka hän ei nousisikaan antamaan toiselle leipää pelkkää ystävyyttään, hän kuitenkin tekee sen, kun tämä hellittämättä pyytää, ja hän antaa niin paljon kuin toinen tarvitsee.
Niinpä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. Ei kai kukaan teistä ole sellainen isä, että antaa pojalleen käärmeen, kun poika pyytää kalaa? Tai skorpionin, kun hän pyytää munaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät. Luuk. 11: 5-13
Kuinka moni teistä tietää Jodelin? En minäkään tiennyt vielä viikko sitten. Jodel on älypuhelinsovellus, jossa voi keskustella lähellä olevien ihmisten kanssa. Keskustelua käydään täysin anonyymisti ja kuka vaan voi kysyä tai sanoa mitä vaan. Toisten kysymyksiä ja kommentteja voi arvioida antamalla niille plus- tai miinusääniä. Jodel on siis vähän niinkuin netin keskustelupalstat, paitsi että se on nopeatempoisempi.
Minä liityin Jodeliin pari päivää sitten koska tarvitsin apua saarnan kirjoittamiseen. Suurin osa ihmisistä rukoilee joskus ja halusin kysyä ihan tavan tallaajilta, miksi ihmiset rukoilevat.
Kysymys näytti kiinnostaneen ihmisiä, sillä se sai huomiopisteitä enemmän kuin kysymys siitä, keitetäänkö kananmuna kattilassa ilman vettä vai veden kanssa.
Ensimmäinen vastaus kysymykseeni kuului ”Rukous on kuin jodlaus. Odotat, että joku vastaa kivasti”. Mukavat kommentit jäivät siihen ja seuraavissa haukuttiinkin jo tyhmiksi kaikkia jotka rukoilevat. Näin kehittyi aikuisten ihmisten keskustelu uskonnosta. Minä poistin jodelin puhelimestani.
Onneksi rippikoulu on kovin toisenlainen kuin näkymättömissä verkoissa leijuvat keskustelut. Kenenkään kysymyksestä ei järjestetä äänestystä: oliko se hyvä vai ihan typerä. Rippikoulussa ei etsitä nopeita vastauksia. Rippikoulussa ollaan kasvokkain, vähän niinkuin tässä me nyt, paitsi että siellä muillakin on puheenvuoro kuin papilla. Kun ollaan kasvokkain, huomataan heti, jos joku pahoittaa mielensä, ja sitten keskustelussa voidaan taas peruuttaa ja yrittää ymmärtää toista paremmin. Rippikoulussa jokainen on osa joukkoa, silloinkin, kun ei ole mitään sanottavaa.
Tämä kaikki on tärkeää, sillä isoja asioita pitää fundeerata ajan kanssa.
Yksi tällainen rippikouluun kuuluva asia on rukous. Ei mikään yksinkertainen juttu. Jokainen rippikouluikään vanhennut tietää, ettei ole olemassa mitään palveluautomaatti-Jumalaa, jota ohjaillaan rukouksilla. Useimmiten elämä näyttää siltä, että toiset rukoukset kuullaan ja toisia ei. Hämmennystä voidaan lievittää sanomalla, että Jumala kyllä vastaa ajallaan ja tavallaan. Ei tämäkään vastaus aina tyydytä.
Juttelin rukoilemisesta ystäväni kanssa. Hän sanoi, että me ihmiset rukoilemme aina yksittäisiä asioita, keskitymme elämän pieniin palasiin, puuhastelemme niiden parissa ja haluamme hallita niitä. Niinpä rukouksemmekin liittyvät tilanteisiin, hetkiin, huoliin. Sellainen on ihmisen perspektiivi, josta arvioidaan, toimiiko rukous tai onko Jumalaa olemassa.
Jumalan perspektiivi on toisenlainen. Se ulottuu koko elämäämme.
Evankeliumin kertomuksessa ensin kuvataan ihmisiä. Sinnikästä naapuria nousee unenpöpperöisenä auttamaan jopa ikkunan alla huuteluun kyllästynyt naapuri. Akuuttiin hätään löytyy apu.
Jumalan perspektiivi on toisenlainen. Siinä aukenee koko elämämme. Siitä kertovat Jeesuksen sanat kertomuksen lopussa:
”Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät.”
Entäpä, jos rukouksemme tavoittelisivat laajempaa kuvaa, sitä kuvaa, jonka Jumala näkee, kun hän katsoo meitä.
”Miksi ihmiset rukoilevat yksittäisiä asioita, kun he voisivat pyytää ihan kaikkea?” Kysyi ystäväni.
Rippikoulussa opetellaan rukousta: Isä meidän rukousta, ruokarukousta, virsiä, esirukouksen tekemistä ja italialaisille italialaisille jalkapallotähdille tuttua ristinmerkin tekemistä.
Silloin rukous ei ole pyytelyä, Vaan asettumista Jumalan kasvojen eteen koko elämämme kanssa, juuri sellaisena kuin olemme. Katsokaa ympärillenne. Viimeisen viidentoista vuoden aikana on saatu paljon hyvää, että me olemme päätyneet tähän hetkeen, rippikoulun äärelle. Tässä hetkessä on jo nyt huomisen ainekset, ne joista tulevaisuus rakentuu. Tässä me olemme, jännittyneinä, kiitollisina, turhautuneina, kärsimättöminä, epäuskoisina, tosissaan tai puoliksi läpällä. Ja Jumala näkee tämän kaiken monenlaisen elämämme ja kannattelee sitä. Tässä on tämämänhetkinen rukouksemme.
Suvi Korhosen saarna 6.5. Tapanilan kirkossa
