Lastenkaltaisuutta

Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät:”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?” Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi: ”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.
Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.” Matt. 18:1-6,10

 

Yksi karmaisevimmista aikuistumisen myötä valjenneista totuuksista on se, että aikuiset eivät tiedäkään kaikkea. Sain tästä pientä vihiä kun kuudennella luokalla väittelin äitini kanssa siitä, voiko luku pienentyä kertolaskussa kun kertoja on pienempi kuin yksi. Muistan myös teini-iän häpeän, kun ensimmäisellä ulkomaamatkalla tajusin, että oikeastaan isäni ei osaa puhua englantia minua paremmin. Opiskelu- ja työelämä ovat aukaisseet silmäni koko totuudelle: Aikuiset kiukuttelevat, menevät piiloon, koska eivät halua jäädä kiinni tekemistään virheistä, Eivät aina hahmota oikeaa ja väärää, haluavat itsepäisesti tehdä asiat itse, pyytämättä muilta apua, eivätkä ymmärrä, että kasvisten syöminen kannattaa.
Oikeastaan keksin kolme itselleni merkittävää eroa aikuisena olemisessa: 1. Saa ostaa itselleen karkkia ihan koska haluaa 2. Saa mennä kaverin tai vaikka vieraan luokse yökylään ilman, että kysyy ensin lupaa äidiltä ja sen toisen äidiltä. 3. Aikuisena on omasta keskeneräisyydestään huolimatta vastuussa niistä, jotka ovat sekä keskeneräisiä, että haavoittuvia, esimerkiksi lapsista.
Päivän teksteissä annetaan esimerkkejä aikuisten ymmärtämättömyydestä useamman miehen voimin. (Miehet eivät ole valikoituneet esimerkkihenkilöiksi sen tähden, että välttämättä olisivat hölmömpiä kuin muut vaan luultavasti siksi, että aikuiset ovat viisaudessaan ajatelleet, että vain miesten tekemiset ja sanomiset ovat merkittäviä). Sekä Vanhan, että Uuden testamentin teksteissä kuvataan enkeliä, joka ilmestyy ihmisille. Ensimmäisessä Joosua edustaa mustavalkoista ajattelua, jonka ajatellaan kuuluvan lapsuuteen, mutta mikä aika usein ilmenee aikuisuudessa. Enkelin nähdessään Joosua kysyy:”Oletko meikäläisiä vai vihollisia?”. Toinen tonttu on itse Pietari. Hänen kohtaamansa hahmo ilmestyy lukittujen ovien läpi ja katkoo kahleita. Hitaalla käyvä alkukirkon sankari hoksaa vasta jälkeen päin, että kyseessä ei tainnutkaan olla ihan tavallinen tyyppi vaan itse enkeli.
Eivät muutkaan opetuslapset osoita suurta viisautta päivän evankeliumissa. He todella keskustelevat siitä, kuka heistä on suurin Taivasten valtakunnassa. Ei siis ihmetytä, kun Raamatuntutkijat ovat sanoneet, että myöhemmässä kohdassa, Jeesuksen vähäisistä, joita ei tulisi johtaa harhaan, hän ei välttämättä viittaakaan lapsiin vaan kenties omiin seuraajiinsa.
Onneksi Jeesus pistää keskustelulle stopin kutsumalla luokseen lapsen ja asettamalla hänet seuraajiensa joukon keskelle: Katsokaas tätä! Tässä on jotain, millä on arvoa taivasten valtakunnassa. Näitä teidän tulee suojella minun nimessäni, niin keskuudessanne kuin sisällä itsessänne.
Jokainen, joka on edes hetken saanut pitää huolta lapsesta, tietää, miten tärkeä ja erityinen tehtävä on kyseessä. Lasten seurassa myös tajuaa sen, että lapsenkaltaisuus ei tarkoita sitä tietojen ja taitojen puutetta, mitä aluksi kuvasin. Lapsia katsoessa ei kiinnitä huomiota epätäydellisyyteen ja keskeneräisyyteen vaan ihan muuhun: leikkisyyteen, luottamukseen, siihen, miten iloa, surua, riemua, kiukkua, ikävää ja sylin tarvetta ilmaistaan pelkäämättä sitä, pidetäänkö minusta.
Lapsen luottamus siihen, että hänestä pidetään huolta, ajatellaan olevan sitä, mitä Jeesus tässä evankeliumissa lapsenkaltaisuudella tarkoittaa. Mutta mihin luottamus oikein johtaa? Miltä meidän yhteinen ja yksityinen elämämme voisi näyttää, jos oikeasti eläisimme luottamuksessa?
Entä jos ihmissuhteitamme ohjaisi luottamus, eikä torjutuksi tulemisen ja yksinäisyyden pelko? Entä jos valintojani kannattelisi luottamus, minulla on loputon määrä uusia mahdollisuuksia, vaikka töppäilisin kuinka. Entä jos riittämättömyyden tilalla olisi luottamus siihen, että minä olen ihan riittävä tällaisena ja minua rakastetaan. Entä jos luottaisin siihen, että Jumala, jota en ymmärrä, en pysty tiedoillani selittämään, ja jota epäilen tai en edes kovin usein ajattele, on hyvä?
Jotenkin ajattelen, että näkisimme paremmin elämän rikkauden. Erityisesti ajattelen, että tätä tarvittaisiin kirkon elämässä. Näkisimme sen, että kirkon elämä ei se synny tai kaadu siitä miten ja kenelle toimitamme rituaalejamme tai miten tarkasti osaamme pitää kiinni opillisista rajoista. Kirkon elämä ei synny oikenlaisesta ajattelusta tai toiminnasta vaan siitä, miten elämme luottamuksessa Jumalaan.  
Mutta mihin aikuisuutta sitten tarvitaan, onko sille käyttöä Jumalan valtakunnassa? Apostoli Paavali opettaa korinttilaiskirjeessä näin: ”Veljet, älkää olko ajatuksiltanne lapsia. Pahuudessa olkaa kehittymättömiä, ajattelussanne aikuisia” (1 Kor. 14:20). Kun yhdistämme Paavalin sanat tämän päivän evankeliumiin, kokonaiskuva alkaa hahmottua: Uskossanne olkaa lapsenkaltaisia, ajattelussanne aikuisia.
Useimmiten asia on ihan toisin päin: Uskossa korostamme oppineisuutta ja ymmärrystä, määrittelemme uskon sisältöä oikeaoppiseen muotoon, jotta pystymme arvioimaan kuka on kujalla ja kuka oikeasti ymmärtää ja uskoo Jumalaan. Luomme rituaaleja ja kaavoja, joihin pitää suhtautua vakavasti ja tärkeillen.
Ajattelussamme, niin uskonnon, etiikan kuin kaikessa arkisessakin ongelmanratkaisussa puolestaan emme suostu aikuistumaan: Haluamme yksinkertaisia totuuksia, ripustaudumme vanhoihin käsityksiimme, emmekä näe, että se, mitä ajattelemme johtuu siitä, missä ja miten olemme kasvaneet. Tätä ei tarvittaisi yhteiskunnan eikä kirkon elämässä. 
Sen sijaan tarvitsisimme kaikkia ajattelun välineitä: kykyä hahmottaa syy-seuraussuhteita, ymmärrystä asettua toisen asemaan,  valmiutta pohtia sitä, mikä on oikeudenmukaista ja reilua, halua tarkastella sekä vallitsevia normeja, että omia asenteita kriittisesti. Näitä tarvitaan sellaisen elämän järjestämiseksi, jossa kaikilla olisi hyvä olla. Aikuisuutta tarvitaan, jotta lapset ja myös ne, joilla ei ole ikänsä, fyysisten tai psyykkisetn valmiuksiensa, sukupuolensa, synnyinpaikkansa, tai kielitaitonsa takia samoja mahdollisuuksia kuin yhteisön valtaapitävällä enemmistöllä, olisi yhtäläinen paikka yhteisessä elämässä ja että heidänkin ääni kuuluisi ja heidänkin oikeutensa toteutuisivat.
”Se, joka ei ota taivasten valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse”. 
Ei ole kenenkään ihmisen tehtävä pähkiä sitä, ketä siellä tulevassa taivasten valtakunnassa lopulta on. Mutta jo nyt meidän keskellämme olevan Jumalan valtakunnan me saamme murenemaan,  jos alamme kilpailemaan siitä, kuka on suurin, arvokkain, taitavin, tai eniten oikeassa. Tai jos ylipäätään harhaudumme ajattelemaan, että minulle kuuluu enemmän hyvää kuin toiselle.
Sillä Jumalan valtakunta on siellä, missä luotamme siihen, että Jumalan hyvyyttä riittää meille kaikille, yhtäläisesti.

 

Suvi Korhonen, Saarna Alppilan kirkon Tasaus-messussa 30.9.2018
Instagram has returned invalid data.

Seuraa!