Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?” Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi: ”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen. Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.” Matt. 18: 1-6, 10
”Minä osaan Raamatun, koska käyn pyhäkoulua. Joosef katosi Jeesuksen elämästä, ja minä luulen että hän hankki uuden vaimon, joka oli vähän tavallisempi kuin se Maria. Ne makasivat vierekkäin ja sitten tuli lapsia, ihan ilman Jumalaa. Puusepät haluavat yleensä että asiat tehdään ihan tavallisesti.” Linn 9v.
”Jeesus kuoli pitkänäperjantaina. Kun hän eli, hän aina hoputti opetuslapsia, mutta kun hän oli kuollut, ne kävivät pitkälleen. Siksi sitä sanotaan pitkäksiperjantaiksi. He itkivät, mutta kyllä heistä oli mukavaakin lekotella vähän aikaa”. Kevin 8v.
”Joku heitti hänen haudalleen kiven. Siksi Jeesus nousi ylös ja rupesi juutalaiseksi. Siitä alkoi yleinen ylösnousemus.” Sofia 9v.
”Kissojen taivaassa Jumalalla on turkki”. Lydia 7v.
”Maailmankaikkeus ei lopu koskaan. Tai sitten se loppuu siihen kohtaan, missä Jumalan koti alkaa, ihan siihen aidan viereen”. Rasmus 7v.
Mikkelinpäivän evankeliumitekstissä Jeesus kutsuu luokseen lapsen ja asettaa hänet esimerkiksi kaikille. Historian kuluessa tätä kohtaa on tulkittu eri tavoin sen mukaan, mikä on ollut kulloinkin lapsen ihanne. Lapsia on pidetty vajaina aikuisina, sitten viattomuuden ja puhtauden esikuvina toisinaan auktoriteettiin luottavana ja tottelevana turvaa vanhemmistaan etsivinä. Tätä kaikkeahan lapset ovat, mutta toisinkin voisi tulkita:
Eivätkö lapset ole myös uteliaita, kärsimättömiä, vaativia ja kiukuttelevia? Lapset eivät kertakaikkiaan osaa aina käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla. päivän evankeliumilla voidaan siis hujauttaa vaativa aikuisuus alas ja istua hetkeksi kokemaan maailmaa ilman velvoitteita ja vaatimuksia siitä, miten pitäisi olla ja ajatella. Voimme tarkastella evankeliumia uteliaasti niin kuin lapsi.
Minun korvaani tarttui evankeliumista se, miten tekstissä puhutaan lapsista ja vähäisistä. Ensin puhutaan siis lapsista ja sitten laajennetaan kaikkiin vähäisiin. Sen voidaan ajatella taustoittavan sitä, mihin joukkoon lapsetkin kuuluvat tässä ketromuksessa: Ymmärrän vähäisyyden tarkoittavan niitä, joilla ei ole samoja valmiuksia, voimia, taitoja, mahdollisuuksia tai oikeuksia kuin itsenäisellä aikuisella. Tähän ryhmään luultavasti on raamatun aikana luettu kenties naiset ja orjat mutta myös ne, jotka joutuvat yhä meidänkin todellisuudessa vähäisen asemaan: kehitysvammaiset, fyysisesti tai psyykkisesti sairaat, köyhät, syrjäytetyt. Ne, joille nallekarkkien jako ei ole ollut reilu ja jotka tarvitsevat läheisten ja yhteiskunnan erityistä tukea elämässään. Yhteiskunnallisissa päätöksissä näiden ihmisten oikeudet eivät todellakaan aina toteudu. Jeesuksen ehdottomana kaikuvan kehotus: ”Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä”. on kuitenkin suunnattu ohjeeksi hengelliselle yhteisölle, Jeesuksen seuraajien joukolle, kirkolle.
Lapset ja lapsenkaltaiset ovat uskomme esikuvia, ja hengellisessä yhteisössä meidän ei tule halveksia vähäisten hengellisyyttä. Kun Jeesuksen uhkaukset meille uskonnollisille mestareille, Raamattunsa lukeneille ja syvällisille ajattelijoille on niinkin vahva, kuin että ”Jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.”, on parempi pysähtyä ja ehkä luopua koko johdattelutehtävästä.
Entä jos annetaan vähäisten johdattaa meitä?
Lapsenkaltaisuutta ei voida typistää vain asenteeseen, jossa heikko heittäytyy suuren syliin. Onhan lapsenkaltaisuus paljon muutakin. Se on ruumiillista, emotionaalista ja sosiaalista. Se on valtavan paljon sitä, mitä pidetään uskossamme toissijaisena. Uskomme kovan ytimenhän muodostavat sanat ja käsitteet. Tärkeää on se, mikä on totta, ja usko kutistuu totenapitämiseksi. Rippikoulussakin usein pohditaan, mitkä ovat niitä asioita, jotka ainakin pitää tietää. Välillä tuntuu siltä, että sana tuli lihaksi, jotta liha voisi tulla taas sanoiksi.
Tietäminen kuuluu aikuisuuteen ja mahdollistaa kriittisen ajattelun – sitä ei pidä vähätellä. Mutta ei pidä myöskään ajatella, että kristityn pitää tietää, ymmärtää tai sitoutua tiettyihin sanoihin. Koska silloin lapsi tai ihminen, jolla ei ole samanlaista tiedon ja sanojen työkalupakkia kuin suurimmalla osalla aikuisista, ei voisi olla meille uskon esikuva.
Jotta oppisimme lapsilta ja ottaisimme kaikista vähäisimmät tosissaan, meidän tulee ihmetellä sitä, mikä paljastuu heidän kauttaan. Mitä on Jumalan kohtaaminen, kun meille tutut uskonnolliset sanat eivät ole ollenkaan tärkeitä?
Mitä on usko pienellä vauvalla, joka ei vielä ymmärrä edes olevansa erillinen olento?
Millaista uskonelämä on vaikeasti kehitysvammaiselle, jolle ei koskaan kehity käsitteellistä ajattelua?
Millaista tietoa Jumalasta on ihmisellä, joka ei näe, eikä siksi voi lukea Raamattua tai sille, jolla ei ole kuulevia korvia saarnaa varten?
Miltä Jumala näyttää muistisairaan silmin, joka tutustuu häneen joka päivä ensimmäistä kertaa?
Kysymys oikeaoppisuudesta, esimerkiksi kolminaisuuden, sakramenttien tai syntien sovittamisen oikeanlaisesta ymmärtämisestä näyttää aika hassulta edellisten kysymysten valossa. Kristinuskon ydin ei voi olla muotoiltavissa käsitteelliseen muotoon, sillä silloin se olisi joidenkin ulottumattomissa. Sen on oltava jotain muuta.
Jumala ei pysy puhe-etäisyydellä ihmisestä. Hän kohtaa meidät solutasolla, eikä kohtaamiselle ole rajoja. Ei siis tarvitse huolestua, jos puhe jumalasta tuntuu käsittämättömältä, turhauttaa eikä vakuuta.
Opetuslapsi Tuomaskaan ei uskonut viestiin ylösnousemuksesta. Hänen piti kuulla, nähdä ja mennä vielä sorkkimaan märkiviä haavoja, naulanjälkiä Kristuksen käsissä. Jeesushan kehotti tähän. Kuulemaan, koskettamaan, maistamaan, näkemään. Aika vähän Kristus jätti meidän ymmärryksemme varaan.
Älä siis huolehdi kyvystäsi ymmärtää, tietää tai uskoa. Arjessa ja Pyhässä saat kohdata Jumalan ääniaaltoina, jotka törmäävät tärykalvoihisi, saat liittää äänesi yhteiseen rukousääneen ja tuntea, kuinka ehtoollisviini lämmittää nielua ja Kristus tulee ruoansulatusjärjestelmässä osaksi sinua.
Jumala lähestyy meitä monin tavoin, yhä uusilla tavoilla, joita kukaan meistä, emmekä me edes yhdessä kirkkona voi rajata, eikä tarvitsekaan. Suhtautukaamme avoimesti, uteliaasti ja kokeilevasti Kristuksen ruumiin eri jäseniin, siihen, mitä he osaavat ja miten Jumala toimii heissä.
Suvi Korhosen saarna Wähäväkisten juhlaveisuussa Kallion kirkossa 3.10.
Lasten sitaatit: http://www.tietotori.fi/Keskustelualueet/Yleiset%20aiheet/Vitsit/I001A890A?templates=upotetut_keskustelut