Kirjoittamattomia sääntöjä

Kun Jeesus kaupungista lähtiessään kulki tulliaseman ohi, hän näki Matteus-nimisen miehen istuvan siellä. Jeesus sanoi hänelle: ”Seuraa minua”, ja hän nousi ja lähti seuraamaan Jeesusta.  Jeesus oli sitten aterialla hänen kodissaan. Sinne tuli myös useita publikaaneja ja muita syntisiä, ja he aterioivat Jeesuksen ja hänen opetuslastensa kanssa. Tämän nähdessään fariseukset sanoivat Jeesuksen opetuslapsille: ”Kuinka teidän opettajanne syö yhdessä publikaanien ja muiden syntisten kanssa!” Jeesus kuuli sen ja sanoi: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.’ En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.” Matt. 9: 9-13
Tänään loppukertauksessa yksi kysymyksistä kuului: mitä varten käskyt ovat, ja miksi niitä tulee noudattaa? Vastannut ryhmä sanoi muun muassa, että ne osoittavat meille, miten meidän tulee pyrkiä elämään ja kohtelemaan toisiamme. Näinhän se on. Ihmiset tarvitsevat lakeja ja sääntöjä. Ne helpottavat elämäämme, suojaavat meitä, estävät meitä vahingoittamasta lähimmäisiämme. Mutta koska me luomme lakimme ja sääntömme itse, ne eivät välttämättä täytäkään näitä tehtäviä. Ihmisten luomat lait ja säännöt heijastavat säätämishetkensä arvomaailmaa. Arvot kuitenkin muuttuvat aikojen muuttuessa. Siksi lakeja on säännöllisesti tarkistettava ja uudistettava. Sama koskee myös ns. kirjoittamattomia lakeja eli sellaisia joskus ääneen lausumattomia tapoja, joita erilaisiin yhteisöihin väistämättä muodostuu, ja jotka määrittelevät yhteisöä.
Jeesus rikkoi oman yhteisönsä kirjoittamatonta, mutta tiedostettua lakia aivan tahallaan. 
Ateriayhteys, yhdessä ruokailu, oli hänen aikanaan tärkeä sosiaalinen tapahtuma. Hurskas juutalainen valitsi tarkoin, kenen kanssa aterioi, sillä se osoitti muun muassa hänen paikkansa omassa yhteisössään. Ateriointi publikaanien eli tullimiesten, jotka toimivat roomalaisten valloittajien veronkantajina, kanssa oli ennenkuulumatonta, sillä heitä pidettiin työnsä vuoksi syntisinä, saastaisina. Henkisen saastaisuuden uskottiin olevan tarttuvaa siinä missä fyysistenkin sairauksien. Saastaiset ihmiset oli siis pidettävä kunniallisten ihmisten yhteisön ulkopuolella. Juuri tämän takia Jeesus sanoi arvostelijoilleen, etteivät häntä terveet tarvitse, vaan sairaat, ulkopuolelle jätetyt. Ei hän nähnyt tärkeänä oman asemansa saati noiden oman aikansa menestyjien aseman korostamista, vaan niiden, jotka suljettiin ulos, joita halveksuttiin.
Nuori Yty, Herättäjän nuorisotoiminta, on ottanut sloganikseen Sinä riität, sinä kelpaat, sinä et ole yksin. Tästä olemme näilläkin leireillä puhuneet paljon:  kaikkien oikeudesta tulla hyväksytyksi omana itsenään. Se on yksi Aholansaaren rippileirien päätavoitteista: että jokainen leirille tuleva saisi kokemuksen siitä, että kelpaa, riittää ja on tervetullut joukkoon. 
Minä kävin oman leirini täällä 29 vuotta sitten. Myöhästyin leiriltä vuorokauden, koska tulin Kanadasta kuoromatkalta leirin aloitusaamuna. Minut vietiin lähes suoraan lentokentältä junaan, jolla matkustin yksin halki Suomen aikaerosta sekaisin. En tuntenut leiriltä ketään etukäteen. Minua pelotti, sillä en koulussa enkä kotiympäristössäni ollut vielä kertaakaan onnistunut solmimaan yhtään pitkäkestoista ystävyyssuhdetta. Toistuvien hylkäämisten ja ulkopuolelle jättämisten takia olin jo oppinut ajattelemaan, että minussa on jotain vikaa, etten todellakaan kelpaa enkä riitä, että olin todella yksin.
Perillä väsymys purkautui hysteeriseen nauruhepuliin. Normaalitilassa olisin vetäytynyt ja ollut hiljaa, mutta yli vuorokauden valvottuani en osannutkaan kontrolloida käytöstäni kuten yleensä tein hylkäämisen pelossani. Yllätyksekseni minut otettiin iloisesti vastaan. Yhtäkkiä olinkin joukossa, johon olin tervetullut. Ihanan leirin loppupuolella yhdeltä isoselta lipsahti: ”Ajattele ettei kukaan meistä ennen leiriä halunnu ottaa sua omaan ryhmäänsä, kun sä oot espoolainen. Mutta sähän ootkin kiva!”  
Siihen aikaan valtaosa Aholansaaren leireille tulijoista oli muualta kuin Etelä-Suomesta. Itse asiassa olin oman leirini ainoa eteläsuomalainen. Mutta kertoiko kotipaikkakuntani minusta jotain oleellista? Ei tietenkään, niin kuin ei kenenkään munkaan kotipaikkakunta kerro. Tämä on palannut aika monta kertaa mieleeni näinä kahtena viikkona, varsinkin tutustuessani Jodelin ihmeelliseen maailmaan. Minut olisi saatettu jättää ulkopuolelle jo ennen kuin ehdin edes yrittää mukaan, ainoastaan kotikaupunkini takia. Onnekseni niin ei sillä kertaa käynyt. Olen kuitenkin usein miettinyt: entäs jos jollekin muulle leiriläiselle kävikin toisin? En minä ainakaan ehtinyt kiinnittää huomiota sellaiseen, minulla oli kiire pitää hauskaa ja kuulua kerrankin joukkoon. Olisi pitänyt ehtiä.
Kaikki yhteisöt, ihan pienistä suuriin, muodostavat omat lakinsa, joko kirjoitetut tai ne kirjoittamattomat. Näiden lakien rikkominen on koko yhteisöä vastaan rikkomista. Entä jos yhteisön kirjoittamattomiin lakeihin kuuluukin joidenkin jättäminen ulkopuolelle? Eikö lain rikkominen silloin olekin oikein?
Lainkuuliaisuuden lisäksi suomalaisten tapoihin kuuluu toisten yksityisyyden ja oman tilan kunnioittaminen. Se on hienoa, mutta ei aina. Ateriointi ei enää määritä ihmisen paikkaa yhteiskunnassa niinkuin 2000 vuotta sitten Palestiinassa. Tärkeä yhteisöllinen tapa se kuitenkin on. Jokaisessa koulussa, jokaisella työpaikalla, aivan joka yhteisössä on aina joku, joka kaikesta huolimatta jääkin sivuun. Se, joka päivästä toiseen syö yksin, koska häntä ei pyydetä muun porukan mukaan lounaalle. Joku, joka istuu koulussa tai työpaikkaruokalassa itsekseen, koska samaan pöytään ei vain mene kukaan. Ja joka päivä joku saattaa ohi kulkiessaan ajatella, että pitäis ehkä huomioida toi, mutta kun just nyt ei ehdi tai jaksa. Miksei se ite tuu muiden seuraan? Tai ehkä se haluaakin olla rauhassa. 
Toinen leirin loppukertauksen kysymyksistä koski Jeesusta. Siihen vastattiin muun muassa, että Jeesus tuli osoittamaan esimerkillään, miten ihmisten tulisi keskenään elää. Tämän evankeliumin esimerkki on syytä painaa tarkasti mieleen.  Se vapauttaa meidät tottelemasta sääntöjä tai lakeja joista on tullut tärkeämpiä kuin ihmisistä, joita varten ne on luotu. Se muistuttaa meitä siitä, kuinka tärkeää on huomata reunamille ja ulkopuolelle jäävät. Se kertoo, että tärkeämpää kuin oman aseman säilyttäminen omassa yhteisössä on pitää huolta siitä, ettei joku muu jää yksin.
Samalla Jeesuksen esimerkki suorastaan käskee meitä rikkomaan sääntöjä tai lakeja, jotka eivät toimi. Lakeja ja tapoja, jotka sortavat vähemmistöjä, vahingoittavat hätää kärsiviä, lisäävät yksinäisyyttä. “Armahtavaisuutta minä tahdon”, Jeesus sanoi arvostelijoilleen. “En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä”. Ei siis niitä oikeamielisiä, joille lakien ja tapojen noudattaminen on tärkeämpää kuin se, mitä niiden noudattamisesta seuraa. Heikkoja, vähäväkisiä hän kutsuu. Heidän puolellaan, heidän rinnallaan Jeesus on. Ja niin olisi meidänkin oltava, hänen esimerkkinsä mukaan. Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille. 
Eivät heikot ja epävarmat itse pääse eristäytyneisyydestään, siihen tarvitaan, vahvempien ihmisten apua tai kuten minun tapauksessani, onnekas sattuma. Eivät vähemmistöt saa oikeutta, jos myös enemmistö ei sitä vaadi. Enemmistö, joka pystyy näkemään muutakin kuin oman todellisuutensa.
Jeesus Kristus antoi ihmisille vapauden lain kirjaimen tiukasta noudattamisesta. Kovin usein kuitenkin unohtuu, että vapaus tuo väistämättä mukanaan vastuun. Vastuun omista valinnoista, vastuun muiden ottamisesta huomioon. Vastuun siitä, että muodostamamme yhteisöt yhä useammin saisivat jäsenensä huomaamaan, että he kelpaavat, riittävät eivätkä ole yksin.
Katariina Airaksen saarna Aholansaari 1 & 2 rippileirillä, Wähäwäkisten juhlaveisuussa 14.6.
Instagram has returned invalid data.

Seuraa!