Adventtiajan pitäisi olla vaatimattoman elämän, rauhoittumisen ja paaston aikaa. Elämisen yleisessä menossa tuntuu kuitenkin enimmäkseen olevan aivan toisenlainen syke: meteli kiihtyy, kaikki haluavat juhlia jo etukäteen ja lähimmäisen hyväksi uhraava mieli ei sekään näytä saavan tuulta siipiensä alle. Odottaminen, kärsivällisyys ja vähään tyytyminen eivät ole muotisanoja joulua odotellessa, eikä kaikenmoisten elämysten metsästys näytä ainakaan vähenevän.
Elämysmetsästelyn safareilla myös ihmisen ahneudella voi olla monet kasvot. Yksi vaarallinen ahneuden muoto voi olla salakavala bulimia: hengellinen ahneus. Ajan yleistä tunnelmaa myötäillen uskonnolliset julistajat innostuvat lupaamaan maata järisyttäviä tunnekokemuksia ja huikeita hengen extreme-matkoja elämysnälkäisille nuorille.
Tällaisista lupauksista ovat monet seuratupien viisaat hengelliset ajattelijat aina Paavo Ruotsalaisesta lähtien varoitelleet. Etsimmekö elämyksiä ja suloisia tuntemuksia vai Kristusta? Kristusta etsittäessä on usein tyydyttävä odottamaan. Lopulta se mitä annetaan on jotain aivan muuta kuin hengellisen ahneuden nopeasti haihtuvat hurmiot.
Ukko-Paavon aikalainen Jonas Lagus kirjoitti aikanaan viisaasti: ”Syntisen ei pidä etsiä suuria ja korkeita armovoimia ja tunteita, jotka eivät ole kristillisyyttä ja parannusta, vaan hänen on odotettava lapsenoikeuden armoa, joka ilmenee hiljaisena ja rauhallisena ilona, kun ihminen huomaa voivansa uskoa, että Kristus on hänen Vapahtajansa”.
(Pyhää arkea, Herättäjä-Yhdistys 2003, toim. J-P Jyrä, Osmo Kangas, Antti Maunumaa ja Anna Simojoki)
