Jokaisella ihmisellä on tunteet, ja jokainen ihminen haluaa kuulua joukkoon. Jotkut viihtyvät enemmän omissa oloissaan kuin porukassa mutta silti he tarvitsevat hyväksyntää ja tärkeyden tunnetta. Ihmiset ovat erilaisia eikä jokaisesta voi tykätä mutta jokaisesta ihmisestä tykkää aina joku. Uskon että tässä maailmassa kukaan ei elä koko elämäänsä niin että on aina yksinäinen, yksinäisyys on ajanjakso, ei pysyvä elämäntyyli. Aina ei voi itse vaikuttaa siihen kuinka paljon kavereita omistaa tai kuinka moni ihminen minusta välittää, mutta antamalla oman panoksensa peliin voi edistää sitä kuinka muut näkevät minut. Positiivinen ja ulospäin suuntautunut ihminen vetää helpommin ihmisiä puoleensa kuin sellainen jolla on ennakkoluuloja jokaista ja kohtaan.
Minä kävin rippikoulun Aholansaaressa vuonna 2015. Olin leiriä ennen kokenut yläateella paljon negatiivisia asioita, ja joutunut kokemaan sellaisia asioita, joiden jälkeen kenen tahansa olisi ollut hankala olla oma itsensä tai suuntautua ulospäin. Pakkasin leirille monta viikkoa, sillä mietin erittäin tarkasti miten minun tulisi leirillä pukeutua, jotta kulkisin massan mukana enkä herättäisi turhaa huomiota kenenkään silmissä. Odotin leiriä todella paljon, mutta sisimmässäni myös pelkäsin miten minut otettaisiin vastaan kun en tuntenut ketään leirille lähtiessäni.
Lauttarantaan saavuttuani sydämeni löi tuhatta ja sataa, ja tukalan oloni pystyi havaitsemaan varmaan jo kaukaa. Sain laitettua tavarat lautalle, ja menin istumaan lautan sisälle. Päässäni vilisi tuhansia ajatuksia yhtäaikaa ja minua pelotti. Yhtäkkiä joku puhui minulle. Edestäni kuului kiltti ääni joka kysyi että ”Mille riparille sä oot menossa?”. Vastasin vain että en minä tiedä, en minä tiennyt että niitä oli tulossa monia samaan aikaan Aholansaareen. Häpeän tunne nousi minussa mutta ei se kauan kestänyt kun huomasin että muitakin huvitti se tilanne, että en tiennyt minne olen menossa. Moni naureskeli ympärilläni. Minun mokalleni, ei minulle. Se oli minulle uutta. Hetkessä oloni muuttui todella mukavaksi, kun minulta käytiin kyselemään mistä olen tullut leirille ja mitä minulle kuuluu. Tajusin että ehkä pelkäsinkin uusia ihmisiä täysin turhaan.
Leirin edetessä en muistanut läheskään kaikkien nimiä, mutta se ei haitannut koska kuka vaan vastaan käveli, oli ystävä. Hymyjä sateli minne ikinä kävelinkään eikä yksinäistä hetkeä ollut niiden kahden viikon aikana yhtäkään. Minun yksinäinen ajanjaksoni oli ohi. Ensimmäisenä leiripäivänä meikit olivat kohdallaan ja farkut olivat jalassa. Noin viikon jälkeen tajusin kulkevani verkkarit ja kumisaappaat jalassa ihmisten keskellä, tukka aivan sekaisin. Eikä se edes haitannut minua, koska tiesin että saarella olevat ihmiset näkivät minussa muutakin kuin ulkokuoreni. Kun minulle puhuttiin, he katsoivat sieluani eikä sitä mille näytin, eikä minua tuomittu sen perusteella. Tunsin pitkästä aikaa kuuluvani joukkoon.
Leirille mennessäni pääni pursusi turhia ennakkoluuloja ja minua pelotti todella paljon. Leirin loputtua minulla oli montakymmentä uutta todella hyvää ystävää, ja yhteydenpito on jatkunut tähän päivään asti, uskon että tulee varmasti jatkumaankin vielä kauan. Aholansaari on sellainen paikka jossa luodaan elämän mittaisia ystävyyssuhteita. Tulevan kesän leiriläisille haluan antaa neuvon, että pelko ja ennakkoluulot kannattaa heittää leirille lähtiessä roskikseen, ja suhtautua innolla ja positiivisella asenteella siihen, mitä tuleman pitää. Aholansaaressa kaikki on ystäviä, ja myös sieltä poistuessa.
