Anteeksianto on hyvän elämän edellytys

Jeesus sanoi opetuslapsille:
    ”Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin. Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä ’jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla’. Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin. Totisesti: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te vapautatte maan päällä, on myös taivaassa vapautettu.
    Minä sanon teille: mitä tahansa asiaa kaksi teistä yhdessä sopien maan päällä rukoilee, sen he saavat minun Isältäni, joka on taivaissa. Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.”
    Silloin Pietari tuli Jeesuksen luo ja sanoi: ”Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? Peräti seitsemän kertaako?”
    ”Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa”, vastasi Jeesus. (Matt. 18: 15-22)

Kun puhutaan anteeksiannosta otetaan usein esimerkiksi tilanteita, joissa lapsi rikkoo ikkunan, perintövaasin tai muuta arvokasta. Vastoin lapsen pahinta pelkoa vanhempi ei suutukaan vaan antaa anteeksi.

Minusta tämä on aika pöljä esimerkki anteeksiannosta.

Kyseessä on kyllä tärkeä tilanne anteeksipyytämisen opettelun kannalta. Mutta todellisuudessa se ei kuvaa tilannetta, jossa todella tarvittaisiin anteeksiantoa. Näissä tarinoissa kyseessä on vahinko, ei väärintekeminen toista kohtaan. Olisi todellista pikkusieluisuutta, jos vanhempi jäisi syyttämään lasta vaasinrikkomisesta, jonka takana on lapsen arviointikyvyn puute, huolimattomuus ja leikin riemu.
Todellisia anteeksipyynnön paikkoja tulee vastaan silloin, kun ihminen tekee jotain, minkä tietää satuttavan toista.

Sovintoa huutavat tilanteet ovat kaikkialla läsnä aikuisten maailmassa. Aviopuolison pettämisessä, syrjinnässä ja kiusaamisessa työpaikoilla. Lasten maailmassa raakoja esimerkkejä ovat koulukiusaamistapaukset.

Kovia, raakoja ja raskaita tilanteita. Eikä anteeksiantokaan ole mikään kevyt puhallus, jolla pipi saadaan parantumaan. Siksi on turha kuvitella, että se tapahtuu kiusatun ja kiusaajan pakotetussa halauksessa: Pyydä anteeksi, anna anteeksi, unohda kokemasi vääryys, paina se villaisella, unohda. Ei, sillä todellinen anteeksianto on prosessi, jossa etsitään oikeudenmukaisuutta, ymmärrystä ja usein myös hyvitystä. Muodollisen anteeksipyynnön sijaan Jeesus ohjaa kärsivällisyyttä vaativalle tielle.

Ensimmäinen askel ei Jeesuksen mukaan ole anteeksianto vaan aloite. Jos olet riidellyt, muista, että silloinkin, kun sinä tunnet olevasi oikeassa, riidassa on kaksi osapuolta. Sovinto voi usein syntyä vasta, kun molemmat osapuolet tulevat kuulluksi, ovat valmiit etsimään sopua ja tarvittaessa pyytämään anteeksi. Jeesus ohjaakin olemaan aloitteen tekijä, olemaan se, joka ottaa ensimmäisen askeleen kohti toista ihmistä ja yhteistä sovintoa.

Tämä on tietysti vaikeaa, sillä anteeksiantoon hankalia tunteita: syyllisyyttä ja loukkaantumista. Syyllisyys tuntuu pahalta mutta se ei ole pelkästään pahasta. Syyllisyyden tunnetta ei kannata paeta tai torjua. Jos rohkeutta riittää, katso syyllisyyttäsi silmiin. Se kertoo sinulle karmeita asioita: sinä satutat toista, sinä pystyt pahaan. Mutta sillä on sinulle myös hyviä uutisia: Sinä tunnistat pahan, sinä pystyt myötätuntoon; näkemään toisen ihmisen kivun ja olemaan pahoillasi siitä, tunnet tarvetta hyvittää tekosi.

Entäpä loukatuksi tuleminen? Kehotus antaa anteeksi voi tuntua joskus myös kohtuuttomalta. Jos olet joutunut kaltoin kohdelluksi, sinulla on lupa kokea itsesi loukatuksi, jopa katkeraksi tai vihaiseksi. Sinun tuleekin arvostaa itseäsi sen verran, etteivät toiset saa kohdella sinua miten tahansa.

Kun sinua on loukattu syvästi, anteeksianto on vasta kaukainen tavoite, jonka saavuttamiseksi on kohdattava tapahtunut, puhuttava siitä suoraan, kuunneltava loukattua osapuolta, tarvittaessa hyvitettävä vääryys, joskus jopa suoritettava rangaistus lain edessä. Jos sinua kohtaan on tehty julmuutta, sinulla on oikeus pitää asiasta kiinni niin kauan, kuin anteeksiantaminen sinulta vaatii.

Ja silti, tee kaikkesi, että voisit vihdoin antaa anteeksi.Tähän luulen päivän evankeliuminkin tähtäävän:

Anteeksianto on edellytys täydelle elämälle. Säilötty ja vaalittu viha ja varjeltu katkeruus sen sijaan näivettävät elämän. Meissäkin on paljon niitä, jotka kantavat mukanaan sopimattomia riitoja tai käsittelemätöntä katkeruutta. Jotkut jopa vuosikymmeniä. Me ihmiset emme ole hyviä tai pahoja, vaan sekä hyviä, että pahoja niin kauan kuin henki pihisee. Ilman anteeksiantoa me hukumme omaan ja toisen ihmisen pahuuteen, emme pääse irti virheistämme.

Siksi taistele itsesi anteeksiantoon ja sovintoon niin itsesi kuin toisen ihmisenkin kanssa. Tee se yhä uudestaan.

Jumala on anteeksiannon lähde. Hän on sovinto, joka vetää meitä puoleensa. Hän antaa toivon kun me kietoudumme katkeruuteen ja riitaan. Hän on meidän puolellamme, ei murru pahuutemme edessä, eikä jätä meitä pimeyteen. Jumala on kutsuu meitä yhteyteensä, sovintoon. Ei yksimielisyyteen, ei vääryyden hyväksymiseen, ei ihmissuhteiden virheettömyyteen, vaan sovintoon.

Sovinnon Jumala on itse rakkaus.

Korinttilaiskirjeessä häntä kuvataan näin: Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa.

 

Suvi Korhosen saarna Körttikodin kirkkopyhässä 12.11. Johanneksen kirkossa.