Kun ajattelen omaa elämääni näen sen ikäänkuin kulkuneuvona, esimerkiksi junana. Eri pysäkit ja asemat ovat pysäkkejä elämässäni. Tänä viikonloppuna yksi junani pysäkeistä esimerkiksi oli tämä Lankari-leiri. Mutta, kun lähden pohtimaan ja ajattelemaan kuka junaani ohjaa, kuka päättää pysäkeistä, mukaan otettavista asioista, harvemmin päädyn itseeni. Usein kuljettajan roolissa on deadlinet, to do -listojen tekemättömät kohdat, kokeet, harrastukset ja muut arjen täyttävät velvollisuudet. En ajattele mitä minä tahdon tehdä vaan mitä minun täytyy ja kuuluu tehdä. Unohdan omat haluni ja tavoitteeni. Ja kun alan pohtimaan kuinka paljon junassa on polttoainetta jäljellä, kuinka omat voimani riittävät, huomaan polttoaineen olevan vähissä. Liian harvoin kaiken kiireen ja työtaakan keskellä pysäytän junaa ja tankkaan sitä tai vähennän lastia jotta pystyisin kuuntelemaan itseäni. Priorisoin junan lastin ja muut matkustajat ennen polttoainetta, jonka vuoksi lopulta kukaan kuljettajista ei saa junaa liikkeelle. Koen tekeväni liian vähän jos jättäisin jotain pois. En ole kaiken kiireen keskellä muistanut välittää itsestäni ja voin huonosti. Unohdan kuinka tärkeää omien voimieni seuraaminen on, kuinka tärkeää olisi olla armollinen itselleen ja vastaan ottaa armonlahja, mikä minulle on annettu. Kuinka tärkeää olisi priorisoida polttoaine ja omat voimat ensin, ennen koulutöitä ja muita velvollisuuksia. Kuinka tärkeää olisi pysähtyä ja päättä olevansa itse oman elämänsä kuljettaja.
Eeva Martikainen, seurapuhe Nurmon seurakuntakodilla 8.12.2019
