Kun Jeesus oli saapunut Kapernaumiin, muuan sadanpäällikkö tuli hänen luokseen ja pyysi häneltä apua sanoen: ”Herra, palvelijani makaa kotona halvaantuneena, kovissa tuskissa.” Jeesus sanoi: ”Minä tulen ja parannan hänet.” Mutta sadanpäällikkö vastasi: ”Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee. Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: ’Mene’, niin hän menee, tai toiselle: ’Tule’, niin hän tulee, tai palvelijalleni: ’Tee tämä’, niin hän tekee.” Tämän kuullessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: ”Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella. Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.” Sitten Jeesus sanoi sadanpäällikölle: ”Mene. Tapahtukoon niin kuin uskot.” Sillä hetkellä palvelija parani.
Evankeliumi, Matt. 8: 5–13
Vainojen uhrien muistopäivä
Tänään vietetään valtakunnallista vainojen uhrien muistopäivää. On kulunut 64 vuotta siitä, kun Auschwitzin keskitysleirin vangit vapautettiin. Tätä päivää vietetään siksi, että 1930- ja 40-luvun tapahtumia ei enää toistettaisi missään. Näitä kansanmurhia on ollut paitsi juutalaisten kokema holocaust, myös Armenian kansanmurha sekä Neuvostoliiton terrori vähemmistökansoja kohtaan. Nykyaikana entisen Jugoslavian alueella on koettu kansanmurhia, Ruandassa myös on YK:n tunnustama kansanmurha. Monessa muussakin maassa on ollut tai on menossa kansanmurhaan verrattavaa tietyn väestöryhmän systemaattista vainoa.
Sisällämme asuu pyhyyden kaipuu. Meissä on myös ihmisen ikävä toisen luo. Näiden ilmiasut vaihtelevat pukeutumistyylissä, syömisessä ja juomisessa, siinä mitä häpeämme ja mitä suvaitsemme. Mutta erottautuminen puhtaaksi ja pyhäksi on ja pysyy meissä. Siksi me niin mielellämme rakentelemme muureja, laitamme ehtoja, edellytämme tekoja ja todisteita, haluamme jakaa leimoja ja ryhmitellä erilaisten otsikoiden alle. Se luo järjestystä ja suojelee meidän omaa mielenrauhaamme.
Muista erottautuminen on joskus tärkeää. Ja joskus on tärkeää olla samanlainen kuin muut. Ihminen haluaa kuulua joukkoon, mutta myös olla omanlainen. On tärkeää olla erilainen samanlaisten kanssa. Juutalaisuus on selvinnyt hengissä kyvyllään erottautua ja olla omanlainen. Mutta samalla se on joutunut vainotuksi ja hyljeksityksi. Tästä samasta juuresta kasvaa myös kristinusko. Ensin Jeesus-liike avasi valitun kansan osan muillekin – ja joutui vainotuksi. Sitten Jeesuksen seuraajista tuli vainottuja pakanoiden keskuudessa. Kun kansakunnat liittyivät tähän joukkoon, yhteys juutalaisiin juuriin katosi ja vainotuista tulikin vainoajia.
Kun me muistamme holocaustin uhreja, on meidän muistettava myös muita – ja pidettävä huoli, että emme itse omissa toimissamme, lainsäädännössämme tai asenteissamme pyri edistämään jonkin tietyn ihmisryhmän systemaattista syrjintää ja vainoa. Että emme koskaan tekisi mistään kansanryhmästä mistään syystä sellaista ”epäihmisten” joukkoa, jonka ihmisarvon unohtaisimme täysin. Sillä jos me alamme kohdella jotakuta yksilöä tai ihmisryhmää alentuvasti ja syrjivästi, epäkunnioittavasti ja unohdamme heidän olevan ihmisiä, Luojan luomia olentoja, unohdamme samalla oman ihmisyytemme ja teemme itse itsestämme epäihmisiä.
Kaksi miestä – kaksi kansaa
Tämän päivän evankeliumissa kohtaa kaksi eri kansanryhmän edustajaa: Jeesus, juutalainen, ja sadanpäällikkö, ilmeisesti ei-juutalainen. Sadanpäällikkö eli centurion oli noin 100 sotilaan osaston johtaja. Ilmeisesti tämä päällikkö ei kuitenkaan ollut roomalaisen armeijan sotilas, vaan kuningas Herodes Antipaan joukkoihin kuuluva. Heistä monet olivat kuitenkin ei-juutalaista syntyperää. Jeesuksen sanat päällikölle on käännetty ”Minä tulen ja parannan hänet”, mutta se voisi yhtä hyvin kuulua ”Minäkö tulisin ja parantaisin hänet?” Silloin sävy olisi sama kuin myöhemmässä kertomuksessa Jeesuksen ja kanaanilaisen naisen kohtaamisesta. Siinähän Jeesus ensin kieltäytyy parantamasta naisen lasta, koska tämä on vääräuskoinen.
Joka tapauksessa sadanpäällikkö tietää olevansa eriarvoinen kuin Jeesus, ja Parantaja puhuu hänen uskostaan ei-juutalaisena.
Juutalaisvastaisuus on niin helppo perustella Jeesuksen omin sanoin. Tässäkin hän vertaa Jumalan valtakuntaa ateriaan, jolle tulee monia idästä ja lännestä aterioimaan yhdessä kantaisien kanssa. Vanhan testamentin lopunajallinen kuva kansojen ateriasta tapahtuu Israelin kunniaksi ja yhdessä Israelin kanssa. Nyt kuva onkin käännetty Israelia vastaan. Ne, jotka luulivat perivänsä valtakunnan, joutuvatkin sen ulkopuolelle, koska heidän uskonsa ei ole samanlainen kuin pakana-sadanpäälliköllä.
On kuitenkin muistettava, että evankeliumien vastakkainasettelu nousee siitä tilanteesta, missä seurakuntien jäsenet ja evankeliumien kirjoittajat elivät 70-100 jKr. Synagogat olivat hylänneet Jeesuksen seuraajat, opetuslasten ja muiden Jeesus-liikkeen seuraajien sanomaa Ylösnousseesta ei otettukaan vastaan. Paavalin esimerkin johtamana ilosanomaa oli lähdetty viemään pakanoille, ympäröivään Rooman valtakuntaan, missä se tuntui kelpaavan naisille ja orjille paremmin.
Yhteisellä aterialla – kuka kelpaa mukaan?
Matteuksen evankeliumin kuva Jumalan tai taivasten valtakunnasta on tila, jonka sisäpuolella vietetään ateriaa ja jonka ulkopuolella vallitsee pimeys. Tästä yhteisestä ateriasta me voimme saada esimakua jo tässä ajassa.
Keitä me kelpuutamme aterioimaan kanssamme? Kuka voi tulla? Kenen kanssa me ylipäätään ruokailemme ja miten? Huomaan kerta kerran jälkeen kuulevani Jeesuksen sanat osoitettuna itselleni. Minä luulen kuuluvani valittujen joukkoon, mutta joudunkin pimeyteen itkemään ja kiristelemään hampaita.
Tässä kertomuksessa moni varmaan samastuu sadanpäällikön sanoihin: ”En ole sen arvoinen.” Kuitenkin hän uskalsi tulla Jeesuksen luo ja pyytää tätä parantamaan orjansa, hänelle tärkeän ihmisen. Ja hän saa kuulla pääsevänsä aterialle kantaisien kanssa – koska hänen uskonsa onkin suurempi kuin niiden, jotka ikänsä ovat askarrelleet pyhien kirjoitusten parissa. Koska hän ei vaadi itselleen mitään. Hän haluaa hyvää jollekin toiselle, kaukaa. Hänen avunpyyntönsä ja uskonsa nousee ahdistuksesta, ei laskelmoinnista tai pienimmän pahan periaatteesta. Hän tulee Jeesuksen luo hädässä ja hän saa avun.
Kristinuskon painopiste ei ole enää täällä Euroopassa. Tänne tulee ihmisiä, jotka käsittävät uskon ja uskonnollisuuden toisin kuin miten me olemme tottuneet. Onko heidän uskonsa yhtä oikeaa ja Jumalalle kelpaavaa kuin meidän? Miten me ymmärrämme toisiamme? Olemmeko me silloin pakanallisia sadanpäälliköitä ahdistuneina Jeesuksen edessä vai niitä, jotka luulevat perivänsä valtakunnan?
Kristittyinä meidän pitää etsiä sitä yhteisöä, jossa sukupuolella, ihonvärillä, sosiaalisella asemalla tai muulla ulkoisesti tunnistettavalla seikalla ei ole väliä. Muuten puhtauden ja pyhyyden kaipuu meissä kääntyy diskriminaatioksi, syrjinnäksi. Emme löydä kaivattua pyhyyttä itsestämme emmekä toisistamme, vaan Kristuksesta. Tämän tajuaminen saa rajapinnat sulamaan. Hätä itsestämme ja muista suostuttaa etsimään pyhyyden ja puhtauden lähdettä ihmistekojen ja -kulttuurien ulkopuolelta. Se tekee meistä samanarvoisia ja riisuu kovuudesta.
Vieras saa kasvot, jotka muistuttavat omiamme. Sellaista ei helposti lyödä. Uskaltaako sellaiselle sanoa ”käy peremmälle” – ehkä jopa ”liity meihin”?
Kaikille kaipaaville
Kristus on sama kaikille. Armo on sama kaikille. Se on todellista tasa-arvoa. Jumalan edessä kaikki ovat yhtä syntisiä ja yhtä paljon armon tarpeessa. Ehtoollispöytä on kaikille avoin juuri siksi. Jumalan armo ja rakkaus ovat tarjolla paitsi leivän ja viinin myös siunauksen muodossa jokaiselle riippumatta hänen poliittisesta ajattelustaan, työ- tai taloudellisesta tilanteestaan, siviilisäädystään, etnisestä alkuperästään tai seksuaalisesta suuntautumisestaan. Syntisinä ihmisinä meillä ei ole oikeutta asettua toisen ihmisen ja hänen jumalasuhteensa väliin. Meidän tehtävämme on vain helpottaa toisen kärsivän ihmisen elämää ja edesauttaa hänen mahdollisuuksiaan lähestyä Jumalaa.
Kristinuskossa on kyse ihmisarvosta. Jokaisella on loukkaamaton ihmisarvo, olipa hän tehnyt mitä hyvänsä tai syntynyt millaiseen perheeseen tahansa. Usko on lahja, jotain jota ei voi itsestään pinnistää. Meidän tehtävämme ei ole mittailla toistemme uskoa – eikä edes omaamme. Tärkeintä on, että hakeudumme Jeesuksen luo ja esitämme hänelle asiamme. Hänen luokseen tuleminen on jo uskomista. Hän kutsuu ja vetää luokseen.
Kaikille kaipaaville on taivasten valtakunta avoinna.
Leena Väyrynen-Si, saarna Rekolan kirkossa 27.1.2019
